"Jos ei kokeile monenlaista, jäävät helmetkin löytymättä"

Teksti ja kuva: Anu Karlson

Siinä missä Tampereen filharmonia on kaupunginorkesteri – joskin isohkossa kaupungissa ainoa laatuaan – Radion sinfoniaorkesteri on valtakunnanorkesteri. Jo siksi se on velvollinen antamaan huomattavan työpanoksen uudelle ja etenkin suomalaiselle uudelle musiikille.

Tavoitan alttoviulisti Ilari Angervon Helsingin Kulttuuritalosta RSO:n Musica novan avajaiskonsertin harjoituksen väliajalla. Hän pitää orkesterinsa uuden musiikin osuutta sinänsä aivan oikeana, mutta joskus rankkana, kun paljon uusia teoksia osuu työjärjestyksessä peräkkäin.

"Se vaatii soittajalta erityyppistä keskittymistä; täytyy paneutua hyvin paljon rytmisiin ja matemaattisiin asioihin. Uudessa teoksessa ei voi heittäytyä vapautuneesti vain tekemään musiikkia."

Orkesterin ohjelmapolitiikkaa Ilari pitää soittajalle vaativana – muuntautumiskyvyn on ulotuttava aina Bachista uusimpaan musiikkiin – mutta myös myönteisessä mielessä haasteellisena. Sekä Sakari Oramo että edellinen ylikapellimestari Jukka-Pekka Saraste saavat häneltä kiitoksen siitä, että ovat osanneet lukea partituureja kriittisesti ja valita vain hyviä teoksia soitettaviksi. Samoin Yleisradio on tilatessaan uusia teoksia pääasiassa ’haistanut’ oikein. "Pahoilta sudenkuopilta on vältytty, mutta totta kai sävellyksissä on suuria tasoeroja. Joskus osuu kohdalle todellisia helmiä, ja sitten on myös sitä harmaata keskimassaa, jos nyt näin ilkeästi saa sanoa. Hyvin harvoin totaalisia floppeja."

Säveltäjät osaavat hommansa

Nykyään vakavasti otettavat säveltäjät ovat Ilarin mielestä saaneet niin hyvää opetusta – Sibelius-Akatemian lisäksi hän mainitsee erikseen Jouni Kaipaisen sävellysluokan Pirkanmaan ammattikorkeakoulussa – että heidän musiikissaan ei juuri tapaa itsetarkoituksellista temppuilua; vaikeuksia soittajan kiusaamiseksi tai oman näppäryyden esittämiseksi. "Eri asia on, jos musiikki vaatii hankalia teknisiä suorituksia – vaikka harjoitustiloissa ärräpäät lentelisivätkin, vaikeuksiin kyllä vastataan."

Iän myötä Ilari Angervo myöntää vastenmielisyyden kaikenlaista kikkailua ja äärimmäisten tehojen hakemista kohtaan kasvaneen. Hän uskoo, että lähes kaikki keksimisen arvoinen tältä puolelta on jo keksitty ja moneen kertaan kokeiltu.

"Soitintani en riko"

Kokeilevassa musiikissa Ilari on joutunut toteamaan, että kun soitinta käytetään tavoilla, joihin sitä ei ole tarkoitettu, se voi ikään kuin ’mennä sekaisin’, vaikkei fyysistä vammaa saisikaan. "Tällaiset asiat vaikuttavat soittimen mikroilmastoon, ja voi kulua viikkoja, ennen kuin sen saa taas soimaan oikealla tavalla esimerkiksi Brahmsin soittamiseksi."

"Ja jos täytyy tehdä hyvin äärimmäisiä asioita, en kyllä käytä siihen vanhaa italialaista soitinta, vaan minulla on siihen tarkoitukseen erikseen nykymusiikkisoitin."

Ilari kertoo esimerkin Viitasaaren Musiikin Aika -festivaalilta, jolla oli säveltäjävieraana Mauricio Kagel. Oli kohta, johon säveltäjä vaati ’vielä suurempaa hurjuutta’. Ilari oli silloin sanonut, että jospa ei särjettäisi tätä työvälinettä vielä harjoituksissa, tehdään se vasta esityksessä; että takuuvarmasti tulee silloin suurta hurjuutta. "Lopulta säveltäjä luotti minuun, ja uskonpa olleeni hänen luottamuksensa arvoinen – ainakin yleisön reaktioista päätellen."

Orkesterin käyttöä voi oppia

Säveltäjien taidoissa kirjoittaa sinfoniaorkesterille on Ilarin mielestä suuria eroja. Vielä suurempia on muuten hänen toisessa leipälajissaan, jousikvartetissa – orkestraatiota voi sentään jossain määrin opiskella kuuntelemalla suuria mestareita, kuten Mahleria, ja kirjoistakin. Magnus Lindbergin hän mainitsee esimerkkinä nykyisestä isolle orkesterille kirjoittamisen mestarista.

Erityisesti alttoviuluja katsellessaan saa kuulijana usein kokea, että täysillä sahataan, mutta mitään ei kuulu. Ilari Angervo myöntää ongelman, mutta lisää, että sitä esiintyy lähinnä aloittelevilla säveltäjillä. "Kun on yksin kirjoituspöydän ääressä pohtinut soitinyhdistelmiä ja niiden keskinäistä tasapainoa, yllättyy helposti, kun saa kuulla saman soitettuna."

Suomessa säveltäjät saavat teoksiaan aika hyvin esiin, ja ainakin hyvät säveltäjät oppivat kuulemastaan. Ilari tähdentää vielä, että muusikko, joka soittaa orkesterin keskellä, ei koskaan kuule lopputulosta aivan tasapainoisesti. Pätevästi teosta arvostellakseen on kyllä istuttava yleisön joukossa.

Hyvä teos muistetaan

Entä toisen esityksen ongelma? Eikö ole turhauttavaa harjoitella vaikea teos vain yhtä esityskertaa varten? Ilarin mielestä RSO:laiset säästyvät tältä vaivalta aika hyvin: ne teokset, jotka ansaitsevat tulla uudestaan esitetyiksi, yleensä myös esitetään uudelleen. Jos joku kappale jää soittamatta, syy voi olla musiikissa itsessään.

Ilari Angervo löytää miettimättä useita kappaleita, jotka hänen mielestään ansaitsisivat päästä orkesterin kantaohjelmistoon. Hän mainitsee Kaija Saariahon laulusarjan Château de l’âme, Juha T. Koskisen teoksen, jonka nimeä ei muista (Narciso?) ja Tommi Kärkkäisen teoksen, jota ei esitetty julkisesti mutta nauhoitettiin – ilmeisesti Seitsemän miniatyyria. "Se oli minusta hienosti rakennettu biisi." Jouni Kaipaisen Ilari haluaa mainita yhtenä mielisäveltäjänään, "ja Jounista puhuttaessa kyllä täytyy sinfonioiden ohella muistaa jousikvartetot!" Lopuksi, vaan ei vähäisimpänä tähän joukkoon kuuluu Magnus Lindberg, jolta RSO on soittanut monta hienoa teosta.

Ilari Angervo tähdentää, että liika valikointi ja nirsoilu uutta musiikkia soitettaessa kostautuu. "Jos ei kokeile monenlaista, helmetkin jäävät löytymättä."

Segerstamin aikana totuttiin uuteen

Timothy Ferchen, lyömäsoitinten äänenjohtaja, on syntyisin Yhdysvalloista mutta asunut Suomessa yli 20 vuotta. Hänen mielestään on käsittämätön ajatus, että uutta musiikkia voisi orkesterin ohjelmistossa olla liikaa. Orkesterithan ovat aina soittaneet oman aikansa musiikkia, niin Beethovenin kuin Wagnerinkin aikaan.

"Paljon tärkeämpää on, millaisen kokonaisuuden ohjelman teokset muodostavat. Sikäli Musica novan kaltainen festivaali on vähän ongelmallinen, mutta toisaalta kukaan ei valita, jos soitetaan pelkkää vanhaa musiikkia. Itse soitin orkesterissa jo Leif Segerstamin kaudella, ja silloin oli itsestään selvää, että koko ajan soitettiin aivan uusinta musiikkia."

Että ohjelmistoon tulisi huonoja teoksia, ei Ferchenin mielestä ole mikään uuden musiikin erityisongelma. Vaikka sanotaan, että aika on paras tuomari, silti joskus – vaikkakin onneksi harvoin – joudutaan soittamaan myös huonoja vanhoja teoksia. Hänen mielestään tietty riskinotto on kuitenkin tarpeen, jotta hyvät ja arvokkaat teokset erottuisivat joukosta.

"Ei se niin suuri vaiva ole soittaa uusi teos kerran. Jos osoittautuu, että se on huono, niin OK, ei soiteta enää uudestaan! "

Se että hyväkin teos jää palaamatta ohjelmistoon ensiesityksen jälkeen, johtuu Timin mielestä musiikin valtavasta määrästä. Lisäksi uusi teos saattaa tarvita tavallista isomman orkesterin, erityisiä soittimia tai jopa erityisen solistin, mikä vaikeuttaa asiaa. Ehkä kaikkein selvin ohjelmistovajaus on kuitenkin maailmansotien välillä sävelletystä musiikista.

Missä Poulenc, missä Berg?

"Kaikki nuo ranskalaiset: Poulenc esimerkiksi oli meillä äskettäin esillä, mutta siitä kun hän oli viimeksi, on todella kauan. Schönbergiä soitetaan ehkä joskus, mutta ei voi mitenkään väittää, että hänen musiikkinsa olisi jotenkin yleisesti hyväksyttyä. Alban Berg samoin – hänellähän ei niin kovin paljon sävellyksiä ehkä ole, mutta erittäin vähän niitäkin soitetaan. Sinfoniaorkesterien ohjelmistoon näyttää kasautuvan lähinnä romanttista musiikkia, ja uudesta soitetaan vain aivan uusinta. Nykymusiikin klassikoita ovat tietysti Stravinsky ja Bartók, mutta muuten voi sanoa olevan harhaluuloa, että me RSO:ssa soittaisimme erityisen paljon nykymusiikkia."

Uusi musiikki tarjoaa monenlaisia vaikeuksia: sekä mielenkiintoisia haasteita että täysin mahdottomia odotuksia muusikkoa kohtaan. Tim Ferchen arvioi, että vaikka säveltäjät muutoin ovat teknisesti taitavia, heiltä puuttuu soittimien tuntemusta. "On loistavia poikkeuksiakin: ensinnäkin Magnus Lindberg, hän on todella poikkeuksellinen ihminen säveltäjien joukossa. Hän on erittäin hyvin perehtynyt orkesterin soittimiin, ja perehtyy koko ajan lisää. Kun lähdemme harjoittamaan Magnuksen uutta teosta, meidän ei ikinä tarvitse pelätä, että siellä olisi joitakin idioottimaisuuksia kirjoitettuna."

Lyömäsoitin on mikä tahansa

Lyömäsoittajana Tim on joutunut totuttelemaan melko monipuoliseen soitinarsenaaliin. "Kaikki säveltäjän keksimät kapineet, joita kukaan muu ei suostu soittamaan, kuuluvat lyömäsoittajalle", hän määrittelee hieman kitkerästi. Joskus tässä soittimien moninaisuudessa mennään hänen mielestään kuitenkin liian pitkälle. "Esimerkiksi steel-drum on todella vaikea soitin; sen opettelemiseen menee vuosia, ja sitten kuvitellaan, että orkesterin lyömäsoittaja hallitsee sen noin vain, koska siitä käytetään rummun nimeä. Eikä näistä mitään sivusoitinkorvausta makseta!"

Tim Ferchen arvelee, että kaikkein hulluimmat vuodet tällä alalla ovat onneksi ohi. Hän tähdentää, että lyömäsoittajat ovat joustavaa väkeä, mutta heidänkin kestokyvyllään on rajansa.

"Säveltäjillä tuntuu joskus olevan se ongelma, etteivät he itsekään tiedä mitä sointikuvaa he tavoittelevat. Silloin tehdään helposti efektiä efektin vuoksi."

Suomessa asiat ovat kuitenkin sikäli hyvin, että täällä kaikki asianosaiset suhtautuvat uuteen musiikkiin myönteisen uteliaasti, yleisöä myöten, arvioi Tim Ferchen. "Jos vertaan tätä yleistä suhtautumista Amerikan tilanteeseen, niin eihän siitä voi edes puhua samana päivänä!"

Missä Blomdahl, missä Lidholm?

Radion sinfoniaorkesterin emeritakonserttimestari Hannele Segerstam suostuu haastateltavaksi vielä iltamyöhään, keskusteltuaan Musica nova -konsertin jälkeen parikymmentä minuuttia Yle radio 1:n suorassa Jälkikoirat-lähetyksessä säveltäjä Tapio Tuomelan ja toimittaja Heikki Valstan kanssa. Konsertin ohjelmassa oli ollut Magnus Lindbergin ja Kimmo Hakolan uusien teosten lisäksi Franz Schrekerin ’sinfoninen alkusoitto’ Ekkehard. Siitä Hannele Segerstam oli todennut, että Schrekerillä olisi ollut parempiakin teoksia ohjelmaan valittavaksi. Miten on sitten yleensä tästä Musica nova -näkökulmasta: jääkö jokin historiallinen tai maantieteellinen alue RSO:ssa liian vähälle huomiolle?

"Jos ajatellaan tätä wieniläisteemaa, niin Schrekerin lisäksi myös Zemlinsky ja Korngold ovat jääneet hyvin vähälle – siitä kun RSO soitti viimeksi Zemlinskyä on ehkä 20 vuotta. Mutta erityisen huonosti meillä soitetaan ruotsalaista musiikkia. Ajatellaan vaikka vain heidän kaikkein parhaita säveltäjiään, kuten Blomdahlia ja Lidholmia. Mutta ehkä meille riittää, että ruotsalaiset orkesterit soittavat suomalaista musiikkia."

Segerstam lisää, että Pohjoismaissa on muitakin hienoja säveltäjiä, esimerkiksi Tanskassa Poul Ruders. Eikä meillä mitenkään kehuttavan hyvin tunneta ison itänaapurinkaan musiikkia.

"Toisaalta nyt voisi kuvitella suuren yleisönkin kaipaavan vaihtelua, mutta toisaalta täytyy muistaa, että tulee yhä uusia kuuntelijapolvia, joiden on saatava kuulla ne meille tutut mestariteokset. Ehkä täytyy vain olla iloinen siitä, että on niin paljon hyvää musiikkia, josta voi valita."

Tottumus opettaa säveltäjää

Suomalaisista säveltäjistä kaikki kansainvälisesti menestynet osaavat Hannele Segerstamin mielestä kirjoittaa erittäin hyvin orkesterille: Magnus Lindberg, Esa-Pekka Salonen ja Kaija Saariaho esimerkiksi. Magnus Lindbergin kehitystä hän pitää tyyppiesimerkkinä siitä, että mitä enemmän tottumusta säveltäjä saa orkesterille säveltämisessä, sitä yksinkertaisemmin hän sen tekee. Hän ei käytä monimutkaisia merkintätapoja, jotka vain veisivät aikaa pääasialta.

"Koska orkesterityö on tiukkaan aikatauluun sidottua, ei ole mitään järkeä kirjoittaa C-duuri-asteikkoa niin, että kuluu kokonainen tunti ennen kuin soittaja huomaa, että se on C-duuri-asteikko."

Mahdottomuuden estetiikka

Segerstamin kokemuksen mukaan tällaisia ilmiöitä esiintyi 50–60-luvun eurooppalaisissa sävellystyyleissä; se kuului niiden estetiikkaan. Esimerkiksi Brian Ferneyhough sanoi haluavansa kirjoittaa musiikkia, jota on mahdotonta soittaa, koska hän mielestään sillä tavalla hän saa muusikolta juuri sen ilmaisun jota haluaa. "Täysin naurettava ajatus", kuittaa Hannele Segerstam. "Tämä ’mahdottomuuden kitka’ toimii ehkä soolo- tai kamarimusiikissa, jossa kukin soittaja voi ottaa siihen henkilökohtaisen kannan, mutta ei sadan hengen orkesterissa."

Solistikoulutus ei riitä

Joidenkin muusikoiden vastahakoisuus uutta musiikkia kohtaan selittyy Hannele Segerstamin mukaan paljolti koulutuksesta. "Euroopassa instrumentalisteja koulutetaan vieläkin usein vain solisteiksi, etenkin jousisoittajia, vaikka on selvää ettei kaikista voi tulla solisteja. Täytyisi oppia sitä osaamista, jota tarvitaan orkesterissa ja joka on erittäin vaikeaa sekin, vaikka erilaista. Jos vielä opiskeltava ohjelmisto rakennetaan tunnetuimpien kappaleiden varaan ja opettajaa matkimalla, soitto ei voi olla luovaa."

Hannele Segerstam muistuttaa, että kaikki suuret solistit ja taiteilijat ovat aina olleet kiinnostuneita uudesta musiikista, esittäneet uusia teoksia ja itsekin tilanneet niitä aikansa säveltäjiltä.

Sirkusmusiikkia sirkusviululla

Orkesterille kirjoittamisen taitoa oppii tekemällä – ja vanhojen mestareiden teoksia tutkimalla. Näin Hannele Segerstam arvelee suomalaistenkin nykysäveltäjien pääasiassa taitonsa hankkineen. "Sinfoniaorkesteri on jo aika pitkään ollut nykyisen kaltainen, eikä siitä enää ole juuri löydettävissä uusia asioita. Jälkisarjallisessa musiikissahan oli paljon kaikenlaista rajojen kokeilua; oli rapsuttelua ja koputtelua ja naputtelua, jotka tietysti turhauttivat muusikoita. Sillä eihän kukaan rupea muutaman miljoonan viulua jousen helalla koputtamaan!"

Paljon uutta musiikkia esittävillä onkin näitä kokeilevia soittotapoja varten erityinen kakkosviulu – Hannele Segerstam kutsuu omaansa ’sirkusviuluksi’. "Aika vähän on kuitenkin tullut vastaan sellaisia tapauksia, joissa nämä erikoiset soittotavat olisivat todella musiikillisesti motivoituja."

Schönbergin utopia

Hannele Segerstam palaa äsken Radion sinfoniaorkesterin konsertissa kuultuun Schönbergin viulukonserttoon. "Se on todella virtuoosista musiikkia, ja kaikki sen erikoiset soittotavat ovat kyllä mahdollisia, mutta ne ovat äärimmäisen vaikeita, ja harvat ja valitut ovat ne, jotka tekevät ne yhtä suvereenisti kuin Christian Tetzlaff äsken. Schönberg tiesi itse varsin hyvin, että oli utopiaa odottaa sellaista hänen omana aikanaan, mutta hän sanoi, että hänellä on aikaa odottaa."

Sinfoniaorkesterille säveltäneistä suomalaisista nykysäveltäjistä Hannele Segerstam nostaa hetken mietittyään ensimmäiseksi Kaija Saariahon. "Hän on tehnyt uraauurtavan työn löytämällä aivan oman sävelkielen. Hän on avannut uuden universumin tähän sävelmaailmaan; ihailen hänen työtään ehkä enemmän kuin kenenkään muun suomalaisen säveltäjän."

Kapellimestarin vastuu

Vastuu siitä, miten uutta musiikkia esitetään, on Segerstamin mielestä pitkälti kapellimestarilla. Vaikka kapellimestari normaalitapauksessa valitsee itse ohjelmansa, etenkin radioyhtiöiden kapellimestarit joutuvat ’kansallisesta velvollisuudesta’ esittämään joskus sellaistakin musiikkia, jota he eivät vapaaehtoisesti johtaisi. "Ja jos kapellimestari tekee teoksen pitkin hampain, on turha luulla, että orkesterin muusikotkaan soittaisivat sitä ilomielin."

Siis uusi musiikki – mielenkiintoinen haaste vai ikävä velvollisuus?

"Uutta musiikkia on niin kovin monenlaista! Kun saa uuden teoksen eteensä, täytyy ottaa riski ja sukeltaa siihen teokseen. Vaikka se tuntuisi aluksi käsittämättömältä, voi olla, että kun on malttanut tehdä kärsivällisesti työtä muutaman viikon, jokin lamppu syttyy, ja sävellys alkaa avautua."

Hannele Segerstam palaa lempiaiheeseensa: ei pidä tyytyä hiihtämään valmiiksi avattuja latuja. "Omakohtainen kokemus tuo työhön luovan aspektin, ja se on sellainen asia, joka myös välittyy kuulijoille. Ei ehkä jokaiselle, mutta kyllä se välittyy!"