Pirjo Bergström ei tunnusta musiikin raja-aitoja

Teksti: Pekka Raittinen
Kuvat: Kimmo Tähtinen

"Minun ja edesmenneen mieheni Matin tekemisiä on aina ollut vaikea ns. otsikoida", toteaa monipuolinen Pirjo Bergström. Hän ajattelee, että on olemassa vain kahdenlaista musiikkia – hyvää ja huonoa: "On ihania humppasävellyksiä, ja toisaalta jostain jazzista löytyy aivan kauheaa huuhaata."

Bergström esiintyi hiljattain uunituoreen Vesa Kurkelan ja Pekka Jalkasen Suomen populaarimusiikki -kirjan julkistamistilaisuudessa WSOY:n tiloissa Bulevardilla. Opus piirtää suurta linjaa aiheestaan 1800-luvun alusta 1990-luvulle. Laulun ja pianon voimin taiteilijatar kävi tämän läpi tämän kronologisesti ja tyylillisesti heittelehtivän alueen kevyestä klassisesta poliittisen laulun kautta rockiin ja jazziin. Häntä voisikin kutsua todelliseksi suomalaisen musiikin käveleväksi ensyklopediaksi.

"Tässä tilaisuudessa oli erittäin hieno esimerkki ´kevyen´ ja ´vakavan´ musiikin raja-aidan keinotekoisuudesta. Sävellys Neidon rukous edusti siinä jonkin tason salonkimusiikkia. Omana aikanaan sitä painettiin nuotteina Beethovenin rinnalla kymmeniä tuhansia kappaleita. Se oli ehkä huonoin klassinen kappale, mitä olen ikinä soittanut! Yleisön joukossa olevien muusikoiden oli vaikea pitää pokkaansa sitä kuunnellessaan!"

Salakieli aukesi

Bergström tulee hyvin musikaalisesta perheestä: "Kaikki meidän suvussamme osaavat soittaa tai laulaa. Kun menin kouluun, minulle oli täydellinen yllätys, että jotkut eivät osanneet. Äitini oli ensimmäinen musiikinopettajani. Lauloimme yhdessä, ja äiti lauloi luontaisesti aina toisen äänen."

"Osasin lukea jo neljävuotiaana, ja lauleskelin lauluja. Kun katselin nuotteja tutuista kappaleista, tajusinkin äkkiä sanojen ja melodian kautta mitä mustat pisteet valkealla paperilla merkitsivät. Aivojeni tietokone ratkaisi salakielen arvoituksen!"

"Soittamaan aloin vasta myöhemmin. Ensimmäisen vuoden vain soittelin itsekseni kotiin ostettua pianoa iltapäiväisin koulusta tultuani. Sitten menin praktikanttioppilaaksi, ´alkeiskoululapsoseksi´, Sibelius-Akatemiaan kahdeksan-yhdeksän ikäisenä."

Kaksitoistavuotiaana nuori Pirjo pääsi legendaarisen professori Martti Paavolan oppilaaksi: "Minulla on vieläkin olemassa kotona hänen pianokoulunsa harjoitteluvihkoja. Tiedän, että jotkut minua vanhemmat ihmiset saavat kylmiä väreitä, kun he muistelevat Paavolan pianokoulua. Itselleni kokemus oli kuitenkin ihan positiivinen."

"En ikinä suorittanut diplomiani valmiiksi. Muistan kuitenkin, kun viulisti Seija Salmialan kanssa esiinnyimme silloiselle eduskunnalle, kun päätettiin tulisiko Sibelius-Akatemiasta korkeakoulu. Hirveämmälle yleisölle olen harvoin soittanut. Kansanedustajat rapistelivat papereitaan, hyppivät paikoiltaan ja puhuivat keskenään."

Hippikesä 69

Siirtyminen klassisesta kevyemmälle puolelle tapahtui ikään kuin itsestään: "Silloin kun menimme Matin kanssa naimisiin, hän teki keikkoja ja toimi studiomuusikkona. Matti soitti Kaj Lindin bändissä, Benno Tarro & New Joysissa, Soul 69:ssä ja oli Oiling Boilingin perustajajäsen. Itse toimin ensin tuntiopettajana Käpylän musiikkiopistossa ja menin sitten radioon musiikkiäänittäjäksi."

"Kesä 1969 oli se suuri hippikesä. 60-luvun lopussa oli ilmassa sellainen henki, että nyt alkaa tapahtua. Siitä oli semmoinen jatkumo 70-luvun alkuun. PSO:lla oli tuolloin johtajana Martti Piha, joka haistoi missä mennään. Hän toi levylle Katri Helenan, Aikamiehet, Vesa-Matti Loirin, Edward Vesalan ja Irina Milanin."

"Matti oli ollut Cumuluksen kanssa muutamilla keikoilla, ja heillä synkkasi erittäin hyvin. Yhtenä päivänä Piha sitten soitti ja kysyi, haluaisimmeko tehdä levyn Hectorin kanssa. Saimme täysin vapaat kädet."

Yhteistyö johti Hectorin kolmeen ensimmäiseen, klassiseen levyyn ja Cumuluksen Sirkustirehtöörin pieni sydän -älpeeseen: "Kokonaisuus näillä levyillä oli Matin hanskassa. Itse olin mukana sessioissa soittajana ja sovittajana. Miksasimme kaiken itse, mikä oli ensiarvoisen tärkeää. Aluksi tosin kohtasimme ennakkoluuloja tyyliin ´ketä noi kaks on, ei ne oo ennen sovittaneet´!"

Freejazzista moderniin tanssiin

Arvostusta pariskunnalle alkoi kuitenkin tippua, kun he voittivat 1971 MTV:n Vuoden sovittaja -palkinnon: "Kun alkoi tulla kulta- ja timanttilevyjä, ihmisten oli pakko uskoa, että joku sitä musiikkia halusi kuullakin!"

Palkinnoksi tästä PSO antoi Bergströmeille viikon ilmaista studioaikaa: "Tuloksena näistä sessioista syntyi Free & Easy -lp, jolla soittavat muun muassa Pekka Kaarna vibrafonissa ja Roope Koistinen rummuissa. Musiikillisesti se edustaa hyvin vapaata jazzia. Levyä myytiin aikanaan ehkä seitsemäntoista kappaletta, mutta nyt vinyyli on levynkeräilijöiden ja musafriikkien himoama harvinaisuus."

Pariskunnan tinkimättömälle avantgardismille löytyi ymmärrystä yllättävältä suunnalta: "Levy velloi tavallaan maailmasta toiseen. Koreografi Carolyn Carlson oli kuullut sen Pariisissa ja ehdotti yhteistyötä. Siitä alkoi uramme modernin tanssin parissa. Sävelsimme musiikin Carlsonin Kaiku-produktioon, joka sai ensi-iltansa Kansallisoopperassa 1976."

Teoksessa oli mukana tanssija Jorma Uotinen. "Jorman kanssa teimme paljon yhteistyötä vuosien varrella. Ensimmäinen oli Jojo-baletti 1978, jota esitettiin ympäri Eurooppaa. Viimeinen oli varmaankin Kaapeli-produktio Helsingin Kaapelitehtaalla 1992."

Kotistudion salat

Kaapelitehtaalla on pysytty. Pirjolla on nykyään studio rakennuksen A-rapussa: "Aloitimme aikanaan sen rakennustyöt yhdessä Matin kanssa. Nyt olen tehnyt työtä siirtyessäni vähitellen analogisesta digitaaliseen formaattiin. Tarvittaessa molemmat formaatit toimivat studiossani rinnakkain. Kitaristi Upi Heikkinen on ollut tässä korvaamattomana apuna. En olisi yksin selvinnyt satojen plugien ja piuhojen viidakossa. Uuden tuotannon ohella suuri projekti on Matin sävellysten ja äänitteiden siirto kelanauhoilta kovalevylle."

Bergströmit olivat soundimaailmassa edelläkävijöitä, jotka muun muassa kokeilivat ensimmäisten joukossa syntetisoijia 70-luvun alussa. Oma kotistudio oli luonteva ratkaisu: "Studio kasvoi laite kerrallaan. Erilaisten produktioiden äänimaailman luomisessa kokeileminen on välttämättömyys. Kyse ei ole soittimien jäljentämisestä, vaan fantasiamaailmojen luomisesta!"

Musiikkia syntyi myös teatteriin ja mainoksiin: "Matti oli aina hyvin tarkka tilan suhteen, siitä miten ääni esimerkiksi teatterissa levitetään suureen tilaan. Äänen ei pitäisi dominoida, vaan korostaa intensiteettiä. Dostojevskin Riivaajissa Matti pisti tippuvien pisaroiden äänen keskelle pitkää monologia luodakseen vaikutelman suuresta, kosteasta huoneesta."

"Mainoskeissejä meillä oli muun muassa Viking Line ja Möllerin kalanmaksa: [laulaa] ´Vitamiinit aa ja bee/ Ne talven jälkeen vähenee…´ Legendaariseen ´Ota Etelän mies ohvia´- mainokseen Matti teki syntikalla hyttysen ininän. Ininää oli yritetty Lapissa äänittää pistämällä hyttynen purkkiin ja mikki päälle!"

Rock on asenne

Studiotyöskentelyn vastapainona ovat tietysti keikat. "Esiinnyn paljon yksin – nainen ja piano -pohjalta. Minulla on myös revyypohjaisia keikkoja näyttelijä Marjorita Huldénin ja duokeikkoja Upi Heikkisen kanssa."

"Lähellä kesäpaikkaani, Länkipohjan keskustassa, on Playton Place -niminen baari. Päätimme duona myydä itsemme sinne ruokapalkalla keikalle. Ohjelmistomme, muun muassa Van Morrisonin Moondance ja standardi What a Wonderful World, vaan ei oikein soveltunut paikan henkeen. Paikallisten isäntämiehien saapuessa paikalle alkoi kuulua ´soittakaa Jätkän humppa!’ Meidän oli sillä kertaa pakko myydä ei oota!"

Bändipohjaisempaa keikkaa Bergström on tehnyt vuodesta 1997 Old Time Jazz Bandin kanssa: "Orkesterilla on joka vuosi konsertteja vaihdellen erilaisilla festivaaleilla, kuten Kaamos- ja Baltic-jazzeilla. Olemme tehneet myös yrityskeikkaa ja gospel-keikkoja kirkoissa."

"Esiintyjänä minulla on mielestäni rock-asenne. Tällä tarkoitan sitä, että olen lavalla aina oma itseni. En halua, en voi enkä ehdi muuttua keneksikään muuksi. Jos huomaa tulleensa tilatuksi väärälle keikalle, asenne pitää olla: mitäs tilasitte! Rock-asenteessa on kyse siitä, että on sitoutunut muusikon elämään."

Ne korkeat korot

Asennetta kysytään muutenkin: "Mielestäni naisesiintyjän pitää ottaa yleisönsä ihan eri lailla kuin miehen. Nainen ei voi olla ujo ja silminnähden hermostunut niin kuin Roy Orbison tai Badding. Täytyy enemmänkin olla Tina Turner."

Bergström oli tammikuussa mukana Heinäsirkan kokoamassa, Rockin korkeat korot -kirjaa juhlistavassa konsertissa Tavastialla. Miten hän näkee naisten aseman muuttuneen kevyessä musiikissa viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana?

"Muistelen, että Wigwamin ja Tasavallan Presidentin hoveissa naisten rooli oli lähinnä näyttää kauniilta ja pitää korkeita korkoja. Tässä mielessä kirjan ja konsertin nimi on hyvin osuva!"

Aivan pelkästään tähän rooliin naiset eivät toki silloinkaan tyytyneet: "Meillä oli yksi ensimmäisistä suomalaisista kimmabändeistä ’Mamselles’ yhdessä lyömäsoittaja Mirelle Smolarin ja basisti Tuulikki Kauppisen kanssa. Kuuntelimme radiosta päivän hitit ja harjoittelimme ne tuoreeltaan. Teimme keikkaa silloisessa Primulassa Kalevankadulla, vastapäätä Stokkaa. Suosiomme oli niin suuri, että joskus oli jonoa Kosmokseen asti!"

On jo suoranainen klisee sanoa, että rockpiireissä naisenkin täytyy olla "hyvä jätkä". Onko näin? "Kyllä minun mielestäni nainen voi rockissakin olla ihan naisellinen. Rokkijätkät ovat herrasmiehiä. Ei laukkujaan tarvitse kauan itse raahata. Kyllä niissä kundeissa on ihan tarpeeksi hyviä jätkiä ja hyviä roudareita. Ei naisen tarvitse mennä siihen rooliin mukaan."

[Miettii hetken] "Pistä siihen: Jos naisenkin täytyy jossain tilanteessa olla rockissa hyvä jätkä, niin – Bob Dylania lainaten – hän kyllä kestää sen kuin Nainen - hymyillen! Siinä on ne musiikin pörssinoteeratut korkeat korot!"