Badu Ndjain kotimaat ovat Senegal ja Suomi

Pekka Raittinen

Badu Ndjai oli Senegalissa 1970-luvun lopulla vähän aikaa supertähti yhtyeensä Etoile de Dakarin kanssa. Hän päätyi kuitenkin Sakari Kukon perässä Suomeen Piirpauken kitaristiksi.

Badu Ndjai muistelee, että hänen nuoruudessaan muusikkojen asemassa Senegalissa ei ollut hurraamista: "Kukaan ei esimerkiksi halunnut vuokrata muusikoille asuntoja. Heitä pidettiin narkomaaneina ja alkoholisteina."

Etoile de Dakarin menestys muutti tilannetta jonkin verran: "Ihmiset tajusivat suosiomme myötä, että muusikko voi myös elää työllään. On se kuitenkin edelleen vaikeaa."

Suomessa muusikon työ on turvatumpaa alan järjestöjen ansiosta: "Senegalissa ei ole Esekin tai Muusikkojen liiton kaltaisia organisaatioita. Teostoa vastaava järjestö on, mutta sekään ei toimi kovin tehokkaasti." Ndjai puhuu kokemuksen syvällä rintaäänellä. Sopimusepäselvyyksien vuoksi hän on jäänyt kotimaassaan ilman huomattavia summia tekijänoikeuskorvauksia.

Setä kävi Suomessa

Senegal oli Ranskan siirtomaa vuoteen 1960 asti. Lapsuudessaan 1950-luvulla Ndjai muistelee siellä olleen kaikkialla rumpujen soittoa ja katutanssia. Nuoruudesta 1960-luvulta mieleen on jäänyt radiosta kuultu läntinen popmusiikki: "Senegalilainen radio soitti kaikkea mikä silloin oli in. Siellä soivat Beatles ja Hendrix."

Badun setä Mademba Djööb oli muusikko ja kitaristina varhainen vaikuttaja: "Setäni bändi harjoitteli lapsuudenkodissani. He soittivat jazzia, tangoa, boleroa ja rumbaa. Setäni oli myös näyttelijä ja teatterinjohtaja.1960-luvun alussa hänen teatteriseurueensa kävi Suomessa Maailman nuorten festivaaleilla. Muistan itkeneeni itsekin haluavani mukaan."

Senegalissa soitettiin 1960- ja 1970-luvuilla lähinnä afrokuubalaista musiikkia ja bluesia: "Afrosalsa oli tuohon aikaan Senegalissa suuri vaikuttaja. Soitin sitä 70-luvulla Ibra Kassen Star Bandissa."

Badu Ndjai kuuluu Senegalin suurimpaan etniseen ryhmään wolofeihin. Wolofeiden oma musiikkityyli ei vielä tuolloin ollut suosiossa: "Laulukielenä saattoi silloin olla wolofin-kieli, mutta musiikki oli afrokuubalaista tyyliä tai jotain muuta."

Nuoren miehen mieli paloi kuitenkin oman musiikkiperinteen pariin: "Ehdotin oman maamme musiikin soittamista ikäisilleni muusikoille. Joku piti sitä kuitenkin junttimeininkinä, toinen taas oli sitä mieltä ettei sillä ollut kaupallisia mahdollisuuksia."

Tästä huolimatta Ndjai kehitti oman, wolofien heimomusiikin rytmiikkaan perustuvan kitaratyylinsä: "Kaikki mitä soitan lähtee rummuista, ja niiden rytmistä. Etoile de Dakarissa emme käyttäneet länsimaista rumpusettiä, vaan afrokuubalaisen innoittamia perkussioita."

Senegalin Dingo-ilmiö

Kyllästyneenä ikätoveriensa senegalilaisen musiikin väheksyntään Ndjai perusti itseään kymmenen vuotta nuorempien muusikoiden kanssa Etoile de Dakarin. Vuosi oli 1978: "Koska Etoilen muut muusikot olivat vielä nuoria, heillä oli paljon aikaa. He olivat innostuneita. Suomessakin vanhemmat muusikot usein kysyvät bändiä koottaessa: milloin on keikka ja paljonko saa rahaa?"

Yhtye saikin ensimmäisen hittinsä Badun sävellyksellä, jonka nimi oli Xaalis – Raha. Etoile de Dakarin vaikutus modernin senegalilaisen pop-musiikin – mbalaxin – syntymään on ollut kiistaton. Myöhemmin mbalax-tyylin johtohahmoksi on kohonnut yhtyeen silloinen laulusolisti Youssou N´dour.

Badu oli bändissä isähahmo ja johtaja: "Ehkä muut uskoivat minuun, kun he lähtivät mukaan. Olimme ensimmäisiä, jotka soittivat sataprosenttista senegalilaista musiikkia."

Etoile de Dakarin länsimaisen musiikin instrumentteja heimorytmeihin yhdistelevä tyyli oli Senegalissa uutta. Suosio tuli äkkiä, ja yhtyeen kasetteja myytiin Länsi-Afrikassa kymmeniä tuhansia kappaleita. Keikoilla kävi tanssimassa muiden muassa Pariisin silloinen pormestari Jacques Chirac: "Olimme Senegalissa suurempi ilmiö kuin myöhemmin Dingo oli täällä Suomessa. Olimme niin suosittuja, ettemme pystyneet liikkumaan kadulla. Se oli iso buumi, joka oli myös nopeasti ohi."

Kotimaassa patriarkka

Badu muistaa 1970-luvun lopun Senegalissa yökerhojen ja vilkkaan yöelämän aikakautena: "Silloin talous oli hyvällä mallilla, ja ihmisillä oli varaa mennä ulos lähes joka ilta. Elävää musiikkia oli kaikkialla. Soitimme lähinnä pienissä klubeissa."

Etoile de Dakar ehti toimia vain kolme vuotta, ennen kuin se hajosi Ndjain ja muiden jäsenten välisiin erimielisyyksiin. Badun mukaan bändin liepeillä alkoi pyöriä hengailijoita, joista hän ei pitänyt. Ndjai hoiti kaikki yhtyeen käytännön asiat itse: "Etoilen loppuaikoina olin hyvin masentunut. En saanut nukuttua kuin pari tuntia yössä."

Yhtyeen työtä jatkoi Badun uusi kokoonpano Etoile 2000. Myös se menestyi. Youssou N´dour perusti oman Super Etoile -bändinsä ja jatkoi maailmantähdeksi asti: "Youssou on minulle aina kuitenkin se nuori poika, joka lauloi Xaalis-hitin. Olen tavannut häntä viime vuosina Senegalissa. Soitin siellä kitarasoolon hänen levylleen neljä-kolme vuotta sitten."

N´dourin studiolla Ndjai äänitti myös omaa materiaaliaan pari vuotta sitten paikallisen kokoonpanon kanssa. Session tulokset ovat kuitenkin ilmestyneet ainoastaan kasetin muodossa ja vain Afrikassa: "Senegalissa minut tunnetaan edelleenkin mbalax-tyylin patriarkkana", Badu sanoo.

Piirpauke oli koulu

Sakari Kukon Ndjai tapasi ensimmäisen kerran jo Etoile de Dakarin aikoina: "Olimme keikalla ja joku tuli sanomaan, että täällä on yksi turisti joka väittää olevansa muusikko. Se oli Sakari sandaaleissa ja shortseissa. Hän tuli soittamaan muutamaan kappaleeseen saksofonia. Teimme sen jälkeen hänen kanssaan Länsi-Afrikan kiertueen. Kaikki halusivat nähdä Kukon, koska hän oli ensimmäinen valkoinen, joka soitti senegalilaisten kanssa."

Kukko soitti Badulle Piirpauken Konevitsan kirkonkellot -levyä: "Kun kuulin sen, jotain tapahtui minulle. En ollut ikinä aikaisemmin kuullut sellaista musiikkia."

Tässä vaiheessa Ndjai kertoo jo haaveilleensa ulkomaille muuttamisesta: "Halusin New Yorkiin, en Suomeen!"

Myöhemmin Kukko lähetti Ndjaille sähkeen, jossa hän pyysi tätä soittamaan Piirpaukeen. Etoile 2000 -yhtyeen jäsenet kuitenkin piilottivat sähkeen Badulta. Sekavien vaiheiden jälkeen Ndjai lopulta päätyi Saksaan, jossa hän hyppäsi kylmiltään lavalle Piirpauken kanssa.

"Olin aktiivisesti mukana Piirpaukessa vuodesta 1984 vuoteen 1992", Ndjai kertoo. Yhteistyö Kukon kanssa on senkin jälkeen jatkunut eri muodossa. Badu soittaa myös Kukon uunituoreella Joulu-levyllä.

Nyt Ndjai kuitenkin haluaa keskittyä henkilökohtaisempaan tuotantoon: "Sakari tekee omaa juttuaan ja minä omaani. Aina kuitenkin soitamme myös yhdessä."

"Piirpauke on ollut minulle musiikillinen koulu", Badu summaa. "Sen kautta olen löytänyt esimerkiksi Sibeliuksen, Mozartin ja kiinalaisen musiikin. Kukon musiikillista visiota voi todella kutsua ´maailmanmusiikiksi´."

Muusikkona Suomessa

Myös Badu Ndjai on musiikillinen maailmankansalainen. Hän sanoo Suomessa asumisen laajentaneen hänen perspektiiviään musiikin tekemiseen ja kuuntelemiseen: "Täällä olen vähitellen alkanut ymmärtää jazzia, bluesia ja klassista musiikkia. Jazzia kuuntelen nykyään paljon. Monkia ja Ellingtonia."

Suomeen saapuessaan Badu diggaili Eppu Normaalin Coctail Bar -levyä. Fanius johtikin vierailuun Eppujen Valkoisella kuplalla. Myös Kauko Röyhkän Tyttöjen ystävällä ja Maritta Kuulan Valo, ota vastaan -levyllä hän on vieraillut soittamassa. Oman soololevyn Jambo Kannibal hän pääsi tekemään 1985 Kerberos-merkille.

Viime vuodet Ndjai on toiminut Suomessa freelance-muusikkona. Merkittävä yksittäinen panostus oli konsertti Avantin kanssa Gloria-teatterissa kolme vuotta sitten. Tilaisuudessa esitettiin pääasiassa Badun varta vasten Avantille säveltämää uutta materiaalia. Suomalaiskansallinenkin linja oli kuitenkin edustettuna. Haastattelutilanteessa Ndjai ojentaa lahjana Muusikkojen liitolle nuotinnuksen omasta sovituksestaan Säkkijärven polkasta!

Nuotteja Badu ei lue, joten hän käytti projektissa apuna ystäviään Raoul Björkenheimia ja Esa Onttosta: "Soitin kitaralla sävellykset Raoulille ja Esalle. Sitten he soittivat ne kosketinsoittimella tietokoneen nuotinnusohjelmaan. Tietokone on hyvä työkalu, jota haluaisin oppia itsekin käyttämään."

Säveltäjänä Ndjai toteaa olevansa "vähän perfektionisti": "Minulla on kappale, jota olen tehnyt kolmekymmentä vuotta. Lauluntekemisen aloitin vuonna 1964."

Fossiilit ja hampurilaiset

Badu toteaa, ettei maahanmuuttajamuusikon asema aina ole helppo. Hän ei voi mennä ravintolaan soittamaan humppaa. Vähälläkin tulee kuitenkin toimeen: "En juo, en syö lihaa, treenikämppä on kotona, enkä käy baareissa."

Ndjain mukaan työtilaisuudet ovat vähentyneet kymmenen viime vuoden aikana: "Ravintoloitsijat eivät enää ota keikalle niin helposti. Entinen kantapaikkani Café Nouveaukin seisoo nyt tyhjillään."

Nyt tapetilla on uusi, oma kokoonpano. Siinä soittavat Tuomo Kuure bassossa, Laura Ariola mandoliinissa ja viulussa sekä Jussi Mietola rummuissa: "Tavallaan olen palannut Etoile de Dakarin asetelmaan, sillä tässäkin bändissä muut ovat nuoria. Heilläkin on aikaa treenata."

Badu toteaakin englanniksi, että nykyään vallalla on "young power". Nykymusiikista hänellä ei silti ole kovin mairittelevaa kuvaa: "Se on hampurilaismusiikkia – pikaruokaa. En ole kuullut hyviä, kestäviä melodioita kymmeneen vuoteen."

"Kun setäni soitti tangoa, hän oli mielestäni fossiili. Oma tyttäreni ei kuuntele soittoani. Hän on minusta samaa mieltä kuin minä olin sedästäni. Olen tosi out! Mutta on hyväkin olla fossiili. Se tarkoittaa, että on elänyt kauan ja saavuttanut paljon."

Kesän valo, talven pimeys

Helsingin Sanomien haastattelussa Ndjai on todennut, että suomalaisen talven pimeys tavallaan sopii hänelle: "Talvella on aikaa ja rauhaa harjoitella. Olen myös iloinen, kun saan nähdä lunta!"

Badu on nykyään naimisissa suomalaisen Maritan kanssa. Senegalissa perhe käy joka vuosi Sawa Nenne -tyttären kesäloman aikana: "Itse vietän Afrikassa kuumimmat 3–4 kuukautta."

Suomen ja Senegalin kulttuuriset erot saattavat myös joskus olla yllättäviä: "Suomi on rehellinen maa. Täällä olen lopettanut valehtelemisen."

Myöskään myytti vaikenevista ja murjottavista suomalaisista ei taida pitää täysin paikkaansa: "Ihmiset ovat Suomessa vieraanvaraisia ja avuliaita. Olin kerran esimerkiksi etsimässä erästä osoitetta Helsingin keskustassa. Ihmiset tarjosivat apuaan ja hymyilivät, vaikka heillä olikin kiire."

Varsinaiseen rasismiin Ndjai sanoo törmänneensä takavuosina käydessään enemmän ravintoloissa. Nykyään puheenaihe lähinnä kyllästyttää: "Kaverit eivät anna rauhaa unohtaa asiaa. Minulla on suomalaisia ystäviä joita en halua tavata, koska puhe kääntyy aina siihen kuinka paljon pahaa valkoiset ovat tehneet!"

"Suomessa on nyt enemmän afrikkalaisia. Kaikki haluavat osoittaa olevansa muusikoita tai muita taiteilijoita. Kuitenkin vain kymmenen prosenttia on aidosti taiteellisesti lahjakkaita. Kun Suomessa asuva afrikkalainen menee takaisin kotimaahansa, hän tuskin kehtaa siellä väittää olevansa taiteilija, jos ei sitä oikeasti ole."

Melodian taju perinteestä

Suomalaista musiikin tekemistä ja musiikkikulttuuria Ndjai kehuu: "Suomessa on paljon musiikkia ja hyviä muusikoita. Suomalainen muusikko on hyvä, jos hän soittaa sillä tyylillä millä hänet on tarkoitettu soittamaan. Jos itse olisin suomalainen ja muusikko voisin soittaa rockia tai jazzia, mutta melodian tajun ottaisin aina suomalaisesta perinteestä."

Senegalissa tekemisen puitteet ovat vaatimattomampia kuin Suomessa: "Siellä on paljon soittajia, mutta vähän instrumentteja. Senegalissa ei ole kunnollisia musiikkikauppoja. Jossain paikoissa voi olla mahdotonta ostaa edes plektraa!"

Helppoa ei ole aina Suomessakaan: "Täällä ei ole mahdollisuuksia eikä oikeaa promootiota. Haluan kuitenkin tehdä jotain hyödyllistä. Ajattelen niin, etten ole vain tullut tänne asumaan. Yritän myös jollain tavalla olla mukana suomalaisessa kulttuurissa."

Badusta Suomi on hyvä maa asua: "Jos täällä olisi paha olla, en olisi ollut täällä kahtakymmentä vuotta. Olen kuitenkin viime aikoina huomannut ilmapiirin täällä muuttuneen. Ihmiset ovat aggressiivisempia. Se ei ole hyvä asia. Viisas afrikkalainen on sanonut: ´Jos hankkiudut eroon kaikista vihollisistasi, sinulla ei ole enää ystäviäkään´."