Muusikkojen liiton tunnustuspalkinnon 2002 saanut Markku Johansson:

"TÄMÄ ON HIENOA TYÖTÄ HUIPPUOSAAJIEN KANSSA"

Haastattelu: Pekka Nissilä

Palkittu monitoimimuusikko arvostaa vapautta, vierastaa konstailua, tavoittelee orkesterilleen omaa soundia ja haluaisi vielä säveltää elokuvamusiikkia.

Yli kolmekymmentä vuotta ammattilaisena toiminut Markku Johansson (s. 1949) on muusikko, kapellimestari, säveltäjä ja sovittaja. Hän on UMOn perustajajäsen, ja toiminut Vantaan Viihdeorkesterin johtajana vuodesta 1988. Markku oli legendaarisen pop/rock-yhtyeen Pepe & Paradise sovittaja 70-luvun alkupuoliskolla, ja sen jälkeen (ja jo sen aikanakin) hänen kädenjälkensä kuuluu useilla levytyksillä niin Irwin Goodmanista Juha Vainioon kuin Paula Koivuniemestä Topi Sorsakoskeen. Muusikko-lehti tavoitti miehen työn äärestä tietenkin, Pasilan StudioPopista, Kari Tapion uuden albumin äänityksistä. Muusikot jäivät tekemään päälleäänityksiä, ja me siirryimme aulan puolelle keskustelemaan.

Miten näet musiikin mahdollisuudet ja arvostuksen tänään, verrattuna näkymiin pitkän urasi vaiheilta? Onko menty eteen- vai taaksepäin, vai onko tilanne ennallaan?

”Tekijän - säveltäjän tai sovittajan - kannalta ollaan ihan eri maailmassa kuin 30 vuotta sitten oltiin. Ennen kaikkea studioiden ja tekniikan laatu, myös televisiossa ja radiossa, on niin ratkaisevasti parantunut, että nykyään pystytään tekemään teknisesti todella laadukkaita tuotantoja. Se on esimerkiksi sovittajan kannalta hieno asia, koska nyt saa kuuluville niitä asioita, mitä sieltä arristaan itse todella haluaa kuulla. Siitä en ole ihan niin varma onko se vastaavasti lisännyt muusikkojen töitä - luulen että se on suunnilleen samalla tasolla.

Koneet ovat vieneet jonkin verran soittajien töitä, mutta kyllä koko ajan tarvitaan ihan samalla lailla kuin ennen studiomuusikoita ja keikkamuusikoita, puhumattakaan kuukausipalkkaisista. Jos ajattelee tilannetta, missä itsekin joskus olin, eli ensimmäisiä kertoja johtamassa jotain kaupunginorkesterin viihdekonserttia, niin kyllä niiden maailmojen - kevyen ja klassisen puolen - törmääminen oli välillä aika rajua silloin, ymmärtämystä ei oikein löytynyt puolin eikä toisin. Siellä tuli kummallisia ja jänniä ristiriitatilanteita paljon enemmän kuin nykyään.”

Onko vanhemmassa soittajasukupolvessa tapahtunut muutosta, vai johtuuko tilanne siitä, että on uudempaa polvea, joka suhtautuu toisin?

”Tietysti se vaikuttaa positiivisesti, kun tulee uutta väkeä, mutta kyllä vanhempi polvikin on oppinut näkemään, että asioita voidaan tehdä monella eri tavalla. Olen aina painottanut sitä, että paras tapa saada oma asiansa positiivisessa mielessä esille on tehdä se mahdollisimman hyvin. Ja jos on siinä asemassa, että voi vaikuttaa lopputulokseen kapellimestarina, niin selkeä näkemys ja tieto siitä mitä ollaan hakemassa ja tekemässä kyllä vaikuttaa ’alaisten’ asennoitumiseen.

Toisaalta kilpailu vakavan musiikin puolella on tullut myös sinne jäädäkseen. Sinfoniaorkesterit käyttävät jo paikoitellen ihan samoja mainoskikkoja kun populaarimusiikki myydäkseen omaa tuotettaan ja asiaansa. Se on aiheuttanut sen, että monet niistäkin orkestereista, joiden kanssa minä olen viime vuosina tehnyt paljon työtä, ovat kovien paineiden alla, kun niiden täytyy saada myytyä oma asiansa kaupunginjohdolleen, joka rahan maksaa - ne ovat yhä enemmän tulosvastuullisia. Ne orkesterit, jotka ovat vakaasti oman ’klassisen’ linjansa takana, voivat olla aika herkkähipiäisiä edelleen, kun sinne menee ’kevyen puolen’ solisti omine nuotteineen ja vahvistimineen. Se ongelma ei sinänsä ole mihinkään hävinnyt, sitä on edelleen olemassa, mutta ei niin yleisesti kuin joskus aikaisemmin.”

Minulle on tullut käsitys, että jokainen kaupunginorkesteri hakee uutta yleisöä. Ne menevät uusiin, outoihin paikkoihin soittamaan ja esittävät jossain määrin viihdemateriaalia. Ainakin tuntuu, että orkestereiden hallinnossa on populaarimpikin ohjelmisto mennyt läpi, mutta ei aina koko orkesterissa.

”Tärkeätä olisi tiedostaa, ettei kaikille orkestereille välttämättä viihdekonserttien pitäminen sovi. Joidenkin hyvin korkeatasoisiksi klassisen musiikin orkestereiksi profiloituneiden yksiköiden olisi omassa myynnissään järkevää pysyä siinä omassa genressään; se myy varmasti niiden osalta parhaiten. Esimerkiksi vaikka Sinfonia Lahti, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta ja menestystäkin - en usko että heidän tarvitsee tehdä tällaisia koukkauksia lipunmyynnin edistämiseksi. Luulen, että heidän oma ohjelmapolitiikkansa myy varsin hyvin, ja kaupunki on sen takana. Keski-Pohjanmaan Kamariorkesteri on toinen esimerkki, ja Tapiola Sinfonietta myös, ne ovat onnistuneet myymään omalla linjallaan juttunsa läpi.

Sekin on huolestuttavaa, jos viihdekonsertti pidetään silloin, kun halutaan fyrkkaa, myydä lippuja. Se on väärä lähestymistapa. Jos halutaan pitää kevyt konsertti, niin sitten todellakin tietoisesti tehdään semmoinen, ja pyritään tekemään siitä omassa lajissaan mahdollisimman hyvä.”

Oma muusikkous

Onko joku erityinen syy, miksi et ole sinfoniaorkesterissa soittamassa? Onko ollut joku syttyminen populaarimusiikkiin tai rytmimusiikkiin, joka on sinut vienyt jo nuorena?

”Kyllä heti silloin kun aloin soittamista harrastaa alunperin 12-13-vuotiaana, niin kiinnostus oli kevyt musiikki. Minulla oli kouluaikoina Heinolassa jo lukemattomia erilaisia bändejä, ja jo silloin kiinnostuin arraamisesta; että mitä sellaiselle bändille voi tehdä, mitä pitää tehdä että sen saa kuulostamaan siltä ja siltä. Mutta tietysti sen aikakauden mukaisesti oli jotain tietoa halutessaan hakeuduttava musiikkiopistoon, joka oli klassinen. Ei muita silloin ollut. Kyllä jo Lahden musiikkiopiston aikana kävi hyvin selväksi itselleni, että olen improvisoivan musiikin tekijä, enemmän kuin sellaisen musiikin toteuttaja, joka joutuu pitäytymään tasan just siinä, mitä joku muu on kirjoittanut.

Hermostorakenteeni ja mentaliteettini eivät sovi siihen, että olisin niin kahlittu kuin klassisen musiikin esittämiseen kuuluu. En ole koskaan sitä niiden musiikkiopiston vuosien jälkeen vakavasti yrittänytkään tehdä. Tykkään vapaudesta ihan mielettömän paljon! Siinä on monia etuja - voi valita kuinka vaikean fraasin soittaa, ei narahda niin helposti! (naurua).”

Oliko sinulla jazz jo hyvin varhain?

”Ei, ei ollut, se tuli vasta sitten kun tulin vuonna 70 Helsinkiin ja Paradiseen, jossa oli legendaarinen jazzsaksofonisti Erik “Dani“ Dannholm. Hän oli vannoutunut jazzin soittaja, oli soittanut Chrisse Schwindtin ja Otto Donnerin bändissä 60-luvun alussa, ja tiesi jazzista kaiken. Hän hieman sivusta puski minua, toi levyjä ja opetti teemoja, ja sitten alettiin Hietasen Penan bändissä yhdessä soittamaan oikeasti jazzia.

Kun soitin 60-luvulla ravintoloissa, niin oli vielä se tapa, että viihdemusiikkina soitettiin alkuillasta evergreenejä. Ei ne sen kummemmin olleet erityisemmin mitään viihdemusiikkia, mutta se oli riittävän hiljaista musiikkia. Sieltä opin jo silloin perusevergreen-ohjelmiston aika pitkälle. Ei sitä vielä jazziksi voinut sanoa, mutta teemat tuli tutuiksi.”

Jazzmuusikkona olet myös tunnettu, sinulla on omalla nimellä julkaistuja jazzlevyjä, ja niillä tyylinmukaisia sävellyksiä.

”On joo, ja koko UMO-aika tietenkin. Kyllä minä silloin seisoin sen jutun takana täysin vakaasti, ja olin tosissani, kun UMOa lähdettiin muodostamaan. Olin niin henkeen ja vereen siinä mukana, että sitten kun Linnavallin Eskosta aika jätti ja minua pyydettiin liidaamaan bändiä, niin ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä johtajaksi. Todella katsoin sen velvollisuudekseni.

Mutta sitten ajat alkoivat muuttua, jazzin tekemisen tapakin alkoi muuttua toiseksi kuin se minun aloittaessani oli ollut. Jotenkin tein tietoisenkin ratkaisun, ettei minusta sellaista vihaista jazzmuusikkoa olisi enää saanut millään. En jaksa enää olla sellainen, joka ottaa julmasti kantaa sillä repertoaarilla mihin sitoutuu. Näen oman roolini pitkälti sellaisena, että tämä on palveluammatti. Tässä tehdään ihmisille sellaista musiikkia mitä ne haluavat - sitä- saa-mitä-tilaa -periaatteella. En näe siinä mitään huonoa, että kun joku haluaa jonkun kappaleen kuulla, niin sitten hänelle soitetaan se.”

Jazzmuusikkona olet tyyliltäsi sointuharmonioihin mieltynyt - tykkäät kakkosnelosista noin lyhyesti määriteltynä, ja luotat hardbop-kauden keksintöihin. Clifford Brown lienee kovia sanoja sinulle edelleen, ja Freddie Hubbard myös. Pakko on kysyä mikä on suhteesi Miles Davisiin?

”Osut ihan asian ytimeen, koska ehdottomasti Clifford on ollut isompi vaikuttaja minulle kuin Miles. Muistan kun olin [tanskalaisen trumpetistin] Palle Mikkelborgin kotona, joka on suuri Miles Davis -friikki, oikea tutkija, ja Palle soitti jotain aika tuoretta fuusiokauden Milesin sähköistä levyä ja sanoi ’kuuntele tätä fraasia, Miles kuulostaa ihan Louis Armstrongilta!’ Minä ihmettelin hirveästi moista vertausta, mutta sitten rupesin ajattelemaan sitä, ja kyllä se totta on: Milesin jotkut fraasit kuulostavat ihan samalta kuin Armstrong.

Hyvin ymmärrän Pallen - ja muidenkin - suuren rakkauden Milesiin, ja kyllä minäkin hänestä kovasti pidän, mutta se ei ole se ensimmäinen juttu mikä minut jazztrumpetin soittoon sytytti. Kyllä minut aina jazzin soitossa yhdistettiin viihteellisemmän soundin edustajaksi. Olen sellaisen kiltin soittajan maineessa ja olenkin aina ollut yksinkertaisemman ja vähän helpomman tyylin kannattaja. En ole koskaan ollut mukana missään produktioissa missä olisi todella ruvettu riekkumaan; se on ollut aina luonnettani ja ajattelutapaani vastaan.

Tämä minulle siinä UMOn kapellimestarikauden lopussa selvisikin, ettei se ollut minun heiniäni. Se on uuden musiikin orkesteri, jonka tehtävä on taistella paikastaan uuden musiikin esittäjänä. Minussa ei ollut sitä paloa, jolla olisin jaksanut lähteä viemään orkesteria eteenpäin siinä kamppailussa. Se on paikoitellen jo melkein verissä päin käytävää puuhaa.”

Entä modernimmat soittajat? Edesmennyt Woody Shaw, tai mikä on suhteesi Wynton Marsalikseen?

”No Marsalis on hieno trumpetisti, mutta ei niin ilmeikäs ja luova kuin jotkut varhaisemmat. Shaw oli hieno, ja Lee Morganista pidän. Mutta Freddie Hubbard parhaimmillaan on sellaista modernia hardbopia, jota Marsalis ei yllä lähellekään, vaikka olisi kuinka hyvä instrumentalisti, kun hänen lähestymistapansa on kuitenkin vaisumpi.”

Oletko Marsaliksen klassista uraa seurannut?

”Jonkin verran, ja se on kyllä hämmästyttävä yhdistelmä. Se osoittaa sen, kuinka mielettömän taitava hän on. Siinä ei ole minkäänlaisen fuskun varaa tipan tippaa.”

Sovittajaksi

Onko sinulla big band -perinteessä sovittaja- ja/tai säveltäjäesikuvia tai innoittajia, sammynesticoita ja thadjoneseja?

”Thad Jones tietenkin, nimenomaan kun yhteistyömme UMO-vierailujen yhteydessä oli niin tiheätä, ja myös sen puolen vuoden periodin aikana 77, jonka vietin New Yorkissa. Viikoittain tapasimme silloin Thadin kanssa, kun kävimme Salmisen Simon kanssa soittamassa hänen johtamassaan collegebändissä, ja lisäksi tietenkin istuttiin maanantai-illat Village Vanguardissa [Jonesin ja Mel Lewisin johtaman big bandin vuosien vakiokiinnitys -toim.huom.]. Kun niitä arreja soitti, niin tajusi miten edistyksellisiä versioita ne big band -musiikista olivat. Kyllä ne biisit ja se kirjoitustapa kolahtivat todella.

Hänhän oli suora jatke Count Basie -perinteelle. Atomic Mr. Basie -levystä alkaen olen sitä kuunnellut, ja kyllä ne hyllyssä on, mutta en minä koskaan kuitenkaan ole hirveän suuri big band -fani ollut. Jotkut nämä valkoiset big bandit, Glenn Millerit ja Tommy Dorseyt ovat aika valjua puuhastelua, en niitä oikein edes siedä. Basie ja Ellington ovat sitten eri juttu, mutta eivät nekään mitään tosi tärkeitä ole olleet.”

Kun sait Liiton tunnustuspalkinnon, sen perusteluissa otettiin erityisesti esiin työsi ison orkesterin viihdemusiikin parissa. Onko siinä mitään tiettyä kiinnostuksesi kohdetta, joka on saanut sinut siitä apparaatista innostumaan? Oletko kiinnostunut komppiryhmän ja jousiston yhdistämisestä?

”Mielestäni kompin ja sinfoniaorkesterin yhdistäminen on äärimmäisen hankala ja monimutkainen toimenpide. Se ei sinänsä kiehdo minua tippaakaan, koska ensimmäiseksi tulee se, että siinä on ongelmia - teknisiä ja äänentoistollisia - enkä halua ongelmia. Sellaisessa crossoverissa, jossa yhdistetään Apulanta ja sinfoniaorkesteri, ei minusta ole paljoakaan järkeä. Mutta ainakin on varmaa, että siinä on niin paljon probleemeja, että minä en innokkaasti ole sellaisessa mukana.

Esimerkiksi ne Vantaan orkesterin levytykset mitä me on tehty 70-henkisellä viihdeorkesterilla, niin kompin osuus on niissä häviävän pieni; se on 10%:n luokkaa siitä soivasta lopputuloksesta. Joku voi tiedostaa, että siellä joku sutikomppi rummuilla mukana menee, mutta siihen se suunnilleen jää. Ison orkesterin viihteen puolella se on sellaista, mitä voidaan sujuvasti saada aikaiseksi. Sitten kun olemme tehneet vaikkapa Laila Kinnunen -kokonaisuuden [Muistojen Bulevardi] tai nyt tämä Jaken [Jaakko Salo] muistokonsertti, niin sellaista minä nimitän euroviisubändiksi. Siinä on tukeva komppi, muutama puhallin, oboe ja käyrätorvi mukana, ja toisella puolella lavaa jouset ja harppu. Homma rakentuu kevyessä musiikissa tarvittavan vankan kompin pohjalle.”

Niin kuin vanhan mallin euroviisujen bändi - ei nykyisten!

”Niin, ei nykyisten, mutta vanhan mallin televisio- tai radioyhtiöviihdebändi - kunnon big band komppeineen, ja jouset, lyöjät, oboe, fagotti, käyrätorvi, harppu. Silloin kun tehdään Helsingin kaupunginorkesterin kanssa vappumatinea, operoidaan klassisen orkesterin kanssa, jossa voi olla rumpusetti, jopa sähköbasso ja kitarakin, mutta kompista ei voida varsinaisesti puhua; se ei ole sen varassa. Kapellimestari pitää homman kasassa, kun taas tuossa euroviisu-mallissa kaikki kuulee kompin ja soittaa sen mukaan.”

Olet itse kirjoittanut paljon sovituksia isolle viihdekokoonpanolle, ja myös jonkin verran sävellyksiä. Niin kuin sanoit, nurkan takana on paljon ongelmia vaanimassa, ja toisaalta on tulos pahimmillaan ollutkin sitä, että Mozartin sinfoniaa soitetaan beat-kompilla tai Juice Leskisen ’Syksyn sävel’ soitetaan sellaisenaan jousien matolla lisättynä. Mistä lähtökohdista olet itse sovituksissasi lähtenyt liikkeelle?

”Alkuperäinen Vantaan orkesterin kunnianhimoinen suunnitelma oli, että orkesteri pystyisi luomaan oman soundin; ettei sen tunnettavuus olisi esimerkiksi laulajien tai solistien varassa, ettei se olisi säestysbändi. Olen joskus A4:n kirjoittanutkin, jossa totesin, että ’orkesteri ei saa alistua pelkästään solistien säestäjäksi’, sillä täytyy olla oma formu ja kuva. Mutta kyllä aika jotenkin meidänkin toimintaa ahdistaa siten, että yhä vaikeampaa meidän on pitää pelkkiä orkesterikonsertteja. Aina siellä täytyy olla solisti, joka väkeä vetää. Olemme lähestyneet Vantaalla ongelmaa siten, että silloin kun teemme selkeää iskelmää, orkesteri on muutettu tällaiseksi ’radioasemabändiksi’ sen ison viihdeorkesterin sijasta. Sitten kun soitetaan esimerkiksi filmimusiikkia, niin siellä ei ole sitä komppia.

Äskettäin teimme mielenkiintoisen kokonaisuuden Mari Palon kanssa, jossa haettiin uusien sovitusten kautta näkökulmaa rytmimusiikkiin, ilman komppiryhmää. Siinä onnistuttiin hyvin tuoreella ja ennakkoluulottomalla tavalla tekemään toisenlaisia näkemyksiä tutuista biiseistä.”

Studiotyötä

Haastattelun taustoituksen yhteydessä yllätyin siitä, että aivan saman tien kun siirryit tekemään studiotyötä aivan 70-luvun alussa, alkoi tuotantoihin ilmaantua myös sävellyksiäsi. Oliko sinulla pöytälaatikossa omaa materiaalia, vai lähtikö se sitä kautta, että albumisessiossa kysyttiin kapellimestari/sovittajalta, että tekisitkö jotain?
”Minulla ei koskaan ole ollut pöytälaatikossa mitään, en edes ole itseäni sillä lailla säveltäjänä pitänytkään, lukuun ottamatta näitä orkesteribiisejä, joita minulla on nytkin joitakin keskeneräisinä olemassa. Työstän ja hion niitä noin puolen vuoden välein. Iskelmäkama on ollut sellaista, että on ollut joku rako, johon joku on ehdottanut jotain. Ja jos siihen tekemästäni biisistä on pidetty, niin sitten se on tehty.
Willbergin Pepen kanssa Paradise-aikoina oli hieman toisenlaista; silloin oikein istuttiin alas ja tehtiin. Useat niistä on ihan nokakkain tehty, ja on myös sellaisia, joissa toisella oli olemassa A-osa, ja toinen teki jatkoksi B-osan. Varsinkin siinä Paradisen loppuaikoina ne oli vähän liian hienoja, ne meni jotenkin liian sellaiseksi hienosteluksi, etteivät ne enää menestyneet. Jotkuthan tuli hyvinkin suosituiksi kyllä. Minulla ei vielä silloin ollut tuotannollista ajattelutapaa, minä vain tein sellaista musiikkia, joka itsestä tuntui hyvältä, enkä lainkaan ajatellut mitä muut siitä ajatteli. Ja kun itse piti jazzista esimerkiksi, niin tuli ehkä liian moderneja sointuja käytettyä, eikä ne oikein pärjänneet sen aikaisessa kilpailussa.

Oikeastaan vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana minulle on auennut esimerkiksi sellainen asia kuin tekstin merkitys biisissä. Olen alkanut nyt vasta sovittamiani biisejä lähestyä lukemalla tekstin huolella läpi, että mitäs siinä oikeasti sanotaan. Jakke siihenkin vaikutti. Muistan hyvin yhden keskustelun, kun minulla vielä oli tällainen hyödynmaksimointiajattelu päässä. Bändiä ja kuoroa piti käyttää tehokkaasti, eli kaikille piti kirjoittaa koko sessioon tekemistä. Se oli joku Junnu Vainion biisi jota tehtiin, ja kysyin tuottajana toimineelta Jakelta, että kirjoitanko tähän kuorolle jotain, kun kuoro tulee huomenna studioon. Jakke otti tekstiliuskan ja luki sen läpi. Se oli vielä tyttökuoro, ja Jakke sanoi, että ’ei tähän mimmikuoroa tarvita, vastahan tässä on päästy naisista eroon!’ Silloin aloin tajuta iskelmän tarinankertomista ja sen tärkeyttä. Ei sinne saa tehdä ristiriitoja sovituksen ja tekstin välille, vaikka olisi mitä ideoita musiikillisesti. Mutta vielä Paradise-aikana minua eivät tuollaiset asiat juurikaan kiinnostaneet. Silloin biiseistä tuli hieman hahmottomia, eikä niihin päässyt niin hyvin sisälle. Ne olisi pitänyt tuottaa järkevämmin.”

Miten Rauno Lehtisen ja Mikko Haljoen ’Toiset meistä’ löytyi?
”Olin vuoden 1968 lopussa Tampereella kuukauden soittamassa Leila Sjöströmin yhtyeessä ja siellä näin painetun, punakantisen irtonuotin siitä kappaleesta. Ihastuin siihen. Siinä oli hieno teksti, ja se obligatokin on siinä pikkunuoteilla mukana; se on Ranen alkuperäinen idea. Se oli minulla pitkään mielessä, eikä sitä mistään kuullut, kun Laila Kinnunen - jolle se on tehty, hänen kuvansa on nuotin kannessa - ei sitä silloin tuoreeltaan levyttänyt, eikä kukaan muukaan. Sitten vuonna 72 ehdotin Paradise-kundeille, että tehtäisiinkö tällainen Rauno Lehtisen biisi, ja ne oli että ’ei kai, Rauno Lehtinen hei, älä viitsi’, mutta se kuitenkin tehtiin. Aikaa meni paljon, kun Pepe, Pave [Maijanen], Fältin Kalle ja minä laulettiin se. Omasta mielestämme saatiin siitä hyvän kuuloinen lopputulos ja oltiin niin innoissamme, että lähdettiin viemään siitä Ranelle koelevyä kuultavaksi. Soitettiin ovikelloa, ihan varoittamatta vaan mentiin, ja Rane oli hirveän otettu, tykkäsi kovasti. Kahvit siinä juotiin ja kuunneltiin levyä.”

Entä legendaarinen ’Niin vähän on aikaa’ -sessio Paradisen kanssa vuonna 1972?
Äskeisessä Radio Suomen haastattelussa kerroit kokemuksistasi Juha Vainion kanssa ja muistelit, että kyllä niissä studiosessioissa usein tuli mieleen, että tässä on elämää suurempi laulu nyt kyseessä. Oliko tuossa Paradise-sessiossa sellaista tunnetta, että mitähän tuli tehtyä? Sehän on noussut kokonaislevytyksenä klassikoksi.
”Onhan se mielettömän hieno levy. Se oli hyvin puhtaasti Oton [Donner] produsoima tuote viimeistä nuottia, ääntä ja miksausta myöten. Muistan hyvin, että tunsin itseni jopa suhteellisen ulkopuoliseksi koko produktion aikana. Se oli varsin erilaista kuin Paradise-kama oli siihen aikaan jo ollut. Me olimme jo Finnlevyn artisteja, mutta saimme luvan tehdä tämän albumin Lovelle, ja minä olin tehnyt sitä iskelmäpuolta, ’Elämältä kaiken sain’ -osastoa. Tästä tuli jonkin verran ristiriitainen tilanne, kun Otto vielä korosti sitä, että ’unohtakaa ne teidän normaalikuviot, nyt ollaan tekemässä jotain kunnon kamaa.’ Olin vaivautunut tilanteesta ja soitin vain sen mitä piti soittaa, ja esimerkiksi Pepe ja Pave lauloivat kaksistaan kuorot - joku ’Melkein sonetti Lauralle’ on älyttömän hieno biisi - vaikka meillä oli jo tätä neljän laulajan kuorohommaa treenattuna.”

Muistatko miten kauan albumin sessiot kestivät?
”Oli se pitkä sessio. Siellä jopa minun mielestä vähän kupattiin, kun olin jo sellaisen tehokkuuskoulutuksen saanut. Loven tuotantotapaan kuului studiossa kokeilu ja hiominen, mutta ei me varmaan johonkin Wigwamin albumihierontaan verrattuna niin pitkään sitä väännetty! Otto teki jo silloin hyvin voimakasta tuottajan työtä, josta en tuolloin vielä paljoakaan ymmärtänyt; kaikkea sitä rakentamista. Kasiraitakoneet taisi Finnvoxissa olla, ja kyllä me niitä käytettiin. Miksaukseen en osallistunut.”

Olit Irwin Goodmanin ns. toisen vaiheen keskeisiä sovittajia, isolla kokoonpanolla - torvia ja kuoroa. Miten paljot olit vaikuttamassa siihen, että Irwinin soundi ja ote muuttui siinä vaiheessa sellaiseksi kun se muuttui? Taiteilija itse varmasti demosi biisinsä mies ja kitara -pohjalta?
”’St. Pauli ja Reeperbahn’ polkaisi sen käyntiin vuonna 1970, ja samannimisen albumin tein puoliksi veljeni Nacken kanssa. Se oli ensimmäisiä sessioita, joita pääsin tekemään. Sitten tuli ’Poing poing poing’ seuraavana vuonna, ja sen albumin tein kokonaan.
Vexillä [Salmi] oli jo ikään kuin yksinoikeus tuottaa Irwiniä, ja kyllä hänellä ja Irwinillä oli idea, että tehdään isoja taustoja; se oli ihan tietoinen vaihe. Mutta Irwin todella teki ihan sellaiset mies ja kitara -demot pienelle kasettimankalle kotonaan, ja joskus kopsasin suoraan hänen esityksestään jossain sohvannurkassa. Useimmiten ne muistaakseni tehtiin niin, että Vexillä oli refrengi [kertosäe] olemassa - joku iskevä juttu, jonka Irwin sävelsi - ja sitten tehtiin kolmestaan siihen sopiva verse [säkeistö], jolloin minäkin saatoin joissain tapauksissa vähän vaikuttaa - että ‘mitäs jos se lähtisikin tästä soinnusta eikä tästä’, ja ’tätä kautta saataisiin kivempi rakenne tähän.’ Vexi ja Irwin ne biisit teki, ja minä otin niitä ylös, jolloin kyselin ’että onko se näin ja näin’ ja ’voisiko se mennä näin ja näin’, sellaista normaalia pientä säätöä.”

Reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin teit Eino Grönin kanssa albumin ’Kuinka kaunista on’ (1995). Minkälainen tuotantokuvio siinä oli, verrattuna tähän aiempaan?
”Se oli Jaken tuottama, ja minut buukattiin mukaan, kun kaikki oli tavallaan selvää: biisit oli valittu, ja päätös isosta koneistosta. Haluttiin nimenomaan sitä, ja minut se tekemään. Oikeastaan ensimmäinen sellainen, johon minut nimenomaan haluttiin, oli Topi Sorsakosken albumi ’Yksinäisyys’ (1991), jossa haluttiin tehdä jousilla. Se oli mielenkiintoinen sessio, jota oli kiva tehdä. Sehän oli Topin ensimmäinen levy Agents-kauden jälkeen, ja hän oli kaikin puolin hyvässä vedossa silloin. Hän oli innostunut koko ajan asiasta ja oli paljon studiossa mukana. Nimenomaan hän diggasi siitä jousisoundista.

Miksausvaiheessa yhtenä päivänä siinä kävi jotain nuoria sällejä varmaan [Finnvoxin] naapuristudiosta kysymässä, että ‘saadaaks me tulla vähän kuuntelemaan?’ En tuntenut niitä lainkaan, ja siinä ne kuunteli. Lähtiessään ne totesi toisilleen, että ’-ttu tää on kovaa kamaa!’.”

Kuulostaa siltä, että ne olisivat voineet olla vaikka Apulannan kaverit, kun Toni Wirtanen eräässä haastattelussa sanoi jotenkin siihen tyyliin, että loppujen lopuksi kaikilla on kuitenkin haaveena päästä vetämään Topi Sorsakosken biisejä isolla orkalla.

”Aivan. Muistan sitten Topin levyjulkaisun yhteydessä jonkun paikallisradiotoimittajan, joka sanoi minulle, että ’on tämä hienoa kun on tällaista isoa, oikein viuluja ja muuta, mites olet nyt tällaista keksinyt?’, niin sanoin hänelle, että 70-luvun alussa tällaista oli aina, eihän tässä mitään kummallista uutta ole. Siinä oli vaan yleisöpohja jo kerran ehtinyt vaihtua, eikä uusi kuuntelijasukupolvi ollut sellaista soundia ennen kuullut, joten se muuttui jotenkin ’hienoksi’.”

Teit Juha Vainion sessioita 80-luvulla, ja joukossa on miehen tähtihetkiä: ’Kotkan poikii ilman siipii’, ’Yksinäinen saarnipuu’, ja ’Sellaista elämä on’. Millainen hän oli yhteistyökumppanina?

”Ne tuli Jaken kautta, hän oli ne ideoinut. Minulla kävi hyvä tsäkä, kun pääsin siihen ympyrään. Junnulle nimittäin tuli usein keväisin sellainen into, että nyt on tehtävä kesäksi joku levy, mutta Jakke oli kiinni UIT:n tuotannossa ja harjoituksissa eikä ehtinyt studioon, joten hän soitti minulle. Eikä studioon ihan yhtä ja kahta rallia varten menty; aina tehtiin sitten useampia samalla kertaa. Junnu oli useimmiten mukana pohjientekovaiheessa. Jakke aina halusi, että Junnu on mukana, jotta löytyy oikeat tempot. Junnu lauloi bändin mukana, ainakin pilottina, ja sitten paikkasi päälle. Mutta hän oli aika mutkaton laulaja; kyllä hän heti lauloi laulun niin kuin se oli, ei niitä mitenkään määrättömästi hierottu ollenkaan. Kun on oma teksti ja selvä kuva siitä, niin silloinhan on helppo laulaa.”

Miten vapaita käsiä sinulla on ollut noissa isommissa sessioissa?

”Hyvin vapaat kyllä, se on ollut niin päin, että on jo ollut päätös isommasta kokoonpanosta, kun minä olen tullut mukaan. Solistin kanssa käydyt keskustelut ovat sitten olleet se lopullisen soundin muokkaaja. Tämä parhaillaan tehtävä Kari Tapio -sessio lähti käyntiin niin, että Klabbi otti yhteyttä vajaa vuosi sitten ja sanoi, että nyt tehdään ’levy jossa on viulumetsä.’ Ja lopputulos on, että me kolme - Klabbi, minä ja Vainion Ile - on saatu kasaan kaksitoista biisiä, joista minä teen kymmenen, ja niistä kuuteen tulee jouset. Siitä lähden aina, että solistin on viime kädessä päätettävä. Hänhän ne laulaa, ja hänen on pystyttävä seisomaan niiden takana. No, Klabbi on siinä asemassa, että hän voi oikeasti itse päättää mitä laulaa ja mitä ei.”

Törmäätkö nykyään siihen, että saatuasi materiaalin ja löydettyäsi idean jossa on jousia ja torvet ja kuoro, niin ei mene läpi, koska maksaa liikaa?

”Jossakin vaiheessa tässä välillä ehkä, mutta nykyään niissä projekteissa mihin minut halutaan mukaan, niin se on hyväksytty jo lähdössä. Monethan tekee jo valmiiksi kotona ohjelmoitua, joka saattaa tulla halvemmaksi, kun selvitään muutamalla soittajalla ja laulajalla, mutta kaikki tietää jo tilatessaan, että minulta ei tule sellaista.

Olen finale/mac -miehiä, se on erinomainen työväline. En ikinä olisi saanut tehtyä näitä isoja viihdebändijuttuja kynällä ja kumilla. En juurikaan soita tekstuuria ulos koneella; joskus jonkun ison biisin puupuhaltimet vaikka tsekkaan, mutta senkin vaan pianosoundilla. En ole siitä midi-hässäkästä kiinnostunut lainkaan, se on vain kirjoitusväline, ja se editointi on niin kätevää.”

On se hyvin mennyt

Oletko nykyään tyytyväinen jazzmuusikkona?

”On sitä hengeltään aina jazzmuusikko, jos siihen joskus ryhtyy. Mutta monet nykytekijöistä lähestyvät paljonkin modernia konserttimusiikkia, eikä se yhdistelmä kiinnosta minua. On vahinko, jos jazz hylkää sen kollektiivisen musiikintekotavan improvisointeineen. Jos siitä tulee tarkkaan notatoitua ja vaikeata toteuttaa, niin se menettää mielestäni liikaa sitä, mikä on sen peruslähtökohta - sellainen pelimannilähestymistapa. Jazz on minulle nimenomaan pelimannimeininkiä; yhteistä katsomista, että mitäs tästä voisi tulla. Se on säilyttämisen arvoinen ajatus, joka kuitenkin ’virallisesti’ leimataan vähän vanhanaikaiseksi.”

Löytäisitkö tänään keikkapaikkoja, jos Markku Johanssonin kvintetti päättäisi lähteä keikoille?

”En tiedä. Ehkä olisi ottajia, mutten osaa sanoa miten myyvä paketti se olisi.”

Se omin jazzisi ei ole Storyville-kamaa, mitä muita paikkoja olisi?

”Se onkin hyvä kysymys. No, olin Oulussa joitakin viikkoja sitten johtamassa konserttia, ja me olimme sopineet heidän ehdotuksestaan, että teemme yhden illan jazzkeikan Dupont-nimisessä hienossa paikassa. Ja niin teimme, hyvä komppi ja oikein kiva jazzkeikka.”

Jos tekisit jazzlevyn, olisiko mitään muuta mahdollisuutta kuin hoitaa se oman firman kautta?

”En usko, että kukaan haluaisi sellaista tehdä. Kyllä nekin levyt mitä aikanaan tein Finnlevylle olivat suuren taistelun takana. Jokaiseen anoin itse ESEKin ja muiden tukea, ei niitä muuten olisi tehty. Ja silti sai tuntea vähän huonoa omaatuntoa, että on käyttänyt firman rahoja tyhjän panttina.”

Olet muusikkona viihtynyt Pedro Hietasen Heavy Gentlemen -kuviossa, ihan alusta asti.

”Se lähti jo sieltä Paradise-ajoilta. Se on nimenomaan ollut sellaista pelimannihenkistä hommaa, josta pidän. Pedrolla on ollut selvä näkemys, mutta bändille on kuitenkin jätetty vapauksia. Ja siinä on hienosti miehiä vähän eri genreistä ja ikäluokista. Gentleman-levyjen lisäksi on näitä muita sessioita: Veikko Lavia, Pirkka-Pekka Peteliusta ja Beritiä, joita on tehty ihan samalla porukalla.”

Oletko ollut hyvin työllistetty urallasi?

”Kyllä, koko ajan on ollut töitä niin paljon kuin on jaksanut tehdä. Se ’ein’ sanomisen opettelu on tullut eteen kyllä.”

Onko aikaa muulle harrastukselle?

”Liikuntaa. Jo joitakin vuosia sitten oli pakkokin alkaa, kun kroppa antoi merkit. Pääsin vuosia sitten ASLAK-kuntoutukseen, ja se pisti asioihin vauhtia. Tennistä pelaan viikoittain, ja talvisin hiihdän. Olen auttamaton kesäihminen, ja olen jo pitkään pitänyt kunnon kesälomat - talvet tehdään töitä ja kesät ollaan veneellä.”

Mitä vielä on tekemättä? Teatteri, elokuva? Kaikki säveltäjät aina sanovat, että olisi kivaa tehdä elokuvamusiikkia.

”Niin minäkin olen sanonut! En ole koskaan tehnyt, mutta uskon, että tilaisuuteni vielä tulee. On jotain sen suuntaisia puheitakin ollut, mutta ei vielä realisoituneita. Se kyllä todella minua kiinnostaa. Samoin teatteri, ehdottomasti. Sellaisesta on jo pariinkin otteeseen itse asiassa ollut vähän pitemmälle puhetta, mutta sitten ovat suunnitelmat muuttuneet.”

Onko muita toteutumattomia unelmia?

”Eipä juuri. On sanottava, että nautin työskentelystä näissä nykyisissä ympyröissäni. Se osaaminen näissä piireissä on todella isoa. Eilen tässä kävi esimerkiksi niin, että tuli yksi idea, ja nappasin Pohdon Heikin kiinni tuossa käytävällä, kun se on naapuristudiossa nauhoittamassa BumtsiBumia. Hessu kävi jossain välissä vetämässä sopraanolla sellaista countryhottia parille raidalle sujuvasti. Arvostan sellaista ammattitaitoa, että kaveri tulee kesken toisen session, kaivaa torven esiin ja käyttää omaa luovuuttaan improvisoidessaan choruksen nauhalle, eikä siinä tarvitse kuin pari sanaa sanoa ohjaukseksi.

Saan tehdä hienojen artistien kanssa duunia, niin konserteissa kuin levypuolellakin. En minä niin uutta tähän kaipaa, tämä on hienoa työtä. Se leffamusapuoli täytyy vielä joskus valloittaa, sitten on kaikki hyvin!”