Ooppera tarvitsee oman orkesterin

Haastattelu: Anu Karlson
Kuvat: Kimmo Tähtinen

Hyvä orkesteri on aina enemmän kuin siinä soittavien muusikoiden summa. Kannustava yhteishenki ja osallisuus rikkaasta historiallisesta perinnöstä tuovat Suomen Kansallisoopperan muusikoille työn iloa, vaikka oopperassa soittaminen onkin raskas pesti.

Aurinkoisena lokakuun päivänä kaksi 40-vuotiaan oopperaorkesterin edustajaa jäi harjoituksen jälkeen kertomaan Muusikko-lehdelle kokemuksiaan ja toiveitaan. Haastateltavina olivat toinen soolosellisti Risto Fredriksson ja klarinetin varaäänenjohtaja Patrik Stenström – siis veteraani ja nuori voima.

Kun Suomen Kansallisoopperan orkesteri maaliskuussa 1963 muodostettiin, puhuttiin muusikoiden ’suuresta verenluovutuksesta’ erityisesti Tampereelta, Turusta, Lahdesta, Oulusta ja Kuopiosta, ja pienemmässä mitassa myös pääkaupungin muista orkestereista Oopperaan. Miten suuri mullistus tämä uuden orkesterin perustaminen käytännössä mahtoi olla?

"Ei se niin kauhean suuri mullistus ollut", toteaa Risto Fredriksson, joka tuli mukaan heti alusta asti. "Kyllähän meille Helsingin kaupunginorkesterista ja RSO:sta tuli joitakin soittajia, Tampereelta tuli joitakin ja Lahdesta tuli eniten, mutta suurin osa oli kuitenkin nuoria soittajia, jotka saivat oopperaorkesterista ensimmäisen vakituisen työpaikkansa."

Fredriksson vertaa tilannetta kolme vuosikymmentä myöhemmin tapahtuneeseen oopperaorkesterin laajennukseen, kun uusi talo otettiin käyttöön. "Silloinkin sanottiin, että Suomessa ei riitä muusikoita, jos Kansallisoopperan orkesteri kasvatetaan siihen mittaan kuin se nyt tällä hetkellä on – silloin tarvittiin lähes 40 uutta muusikkoa. Onko käynyt niin? Ei ole käynyt, vaan päinvastoin ainakin minä henkilökohtaisesti pelkään, että meillä koulutetaan nyt jo muusikoita työttömiksi."

Sivutoimisesta päätoimiseksi

Oopperalle oma orkesteri merkitsi luonnollisesti kokonaan uuden aikakauden alkua. Orkesteri ehti jopa harjoitella oopperoita, toisin kuin kaupunginorkesteri, jolle ooppera oli ollut vain sivutyö – ja ainakin orkesterin johdon mielestä harmillinen, varsinaista työtä häiritsevä sivutyö. "Vaikka kyllä ne hirmuisen hyvin lukivat nuotteja, senaikaiset muusikot. Heillä oli kova rutiini."

Kansallisoopperassa oli tuolloin ylikapellimestarina Jussi Jalas ja hänen apunaan Ulf Söderblom sekä George de Godzinsky. Uudelle orkesterille kaikki oli tietenkin uutta. Lisäksi ohjelmisto oli valtavan laaja: kun oli yksi esitys saatu ensi iltaan, odottivat seuraavana aamuna jo uudet, puhtaat nuotit pultilla. Pari ensimmäistä vuotta olivat uudelle oopperaorkesterille todella tiukkoja.

Yhteishenki on Patrik Stenströmin mielestä oopperaorkesterin parhaita puolia. "Koko ajan kannustetaan toinen toistaan ja annetaan positiivista palautetta."

Missä mielessä on hyvä asia, että oopperalla on oma orkesteri joka soittaa vain oopperassa? Eikö toisaalta ohjelmisto jää näin kapeaksi? Itse Wienin filharmonikothan soittavat sekä oopperassa että esiintyvät itsenäisenä sinfoniaorkesterina.

"Kyllä minun mielestäni tämä on meidän olosuhteissamme ainoa oikea ja järkevä tapa", sanoo Risto Fredriksson painokkaasti. "Kyllä tämä talo tarvitsee orkesterin joka on keskittynyt tämän talon töihin: oopperaan ja balettiin. Jos siihen lisätään vielä konsertteja, se on tietysti kiva meille."

"Jos ajatellaan vaikka sitä että aamulla harjoitellaan yhtä teosta ja illalla sitten jo soitetaankin toista, seuraavana aamuna jo kolmatta", Stenström jatkaa. "Keikkaorkesterin saa kyllä helposti kokoon, kun on soitettava yksi ohjelma periaatteella kolme-neljä harjoitusta ja konsertti. Oopperaorkesterin työ on työnkuvaltaan kuitenkin hyvin erilaista. Täällä ohjelmistontuntemus on ehkä jopa vielä suurempi osa ammattitaitoa kuin tavallisessa sinfoniaorkesterissa, ja siksi vakituinen orkesteri on mielestäni välttämättömyys".

Soittaa enemmän, puhua vähemmän

Eikö nuori muusikko kaipaa suurten sinfonioiden soittamista? Patrik Stenström vastaa: "Jonkin verran kyllä joskus, esimerkiksi Sibeliuksen sinfonioita kaipaan välillä. Mutta niiden parin vuoden kokemuksen perusteella, jotka soitin Tampereen kaupunginorkesterissa, olen sitä mieltä, että tämä työ jollakin tavalla sopii minulle paremmin. Toki monet työaika-asiat voivat olla ’päiväorkestereissa’ paremmin, mutta minusta oopperassa on valtavan hienoa se, että me soitamme enemmän ja puhumme vähemmän. Sinfoniaorkesterissa, jossa lyhyitäkin teoksia voidaan harjoitella monta päivää ennen konserttia, harjoitukset voivat pahimmassa tapauksessa mennä enemmän puhumiseksi kuin soittamiseksi; se nyppi minua joskus. Oopperassahan varsinkin repriisien kohdalla harjoitusaika saattaa riittää nipin napin siihen, että koko teos käydään läpi."

Oopperaorkesterin muusikon työpäivä on vaihteleva, ja sitä molemmat haastateltavamme pitävät suurena etuna. Periaatteessa päivällä harjoitellaan klo 11-14, ja illalla on näytäntö. Mutta jokainen viikko on erilainen. "Olen saanut tehdä elämässäni aika monenlaista, soittaa kamarimusiikkia ja opettaa, ja kyllä tämä on ollut valtavan rikas ammatti kaikkineen", summaa Risto Fredriksson.

Nuori kollega Patrik Stenström suhtautuu hänkin myönteisen realistisesti työaikoihinsa. Joskus häntä tietysti harmittaa, että perjantai- ja lauantai-illat ovat usein kiinni, ja täysin vapaita viikonloppuja on harvoin. "Mutta sitten vastapainoksi saattaa olla vapaa maanantai tai keskiviikko. Orkesterin työjärjestyksessä viikot ovat erilaisia, ja myös ryhmän sisällä pystymme jakamaan vuoroja niin, että jos jollakin on esimerkiksi alkuviikosta keikka, muut tekevät vähän enemmän silloin ja saavat sen takaisin loppuviikosta."

Ei koti-ikävää Bulevardille

Suomen Kansallisoopperan orkesteri aloitti työnsä Bulevardin pienessä talossa, joka uuteen taloon tottuneesta tuntuu jo pahaiselta nukketeatterilta. Siellä kuitenkin soitettiin 30 vuotta – Wagneria ja Straussiakin, harput pääjohtajan aitiossa ja vaskipuhaltimet ties missä pömpeleissä. Oma kotoisuutensa siinä talossa oli, mutta Risto Fredriksson vakuuttaa, ettei hän ole kaivannut sinne koskaan takaisin.

"Viimeisinä päivinä tuli mieleen, että on tämä nyt nostalginen tämä viimeinen esitys, mutta en minä sitten tuntenut kuitenkaan minkäänlaista haikeutta. Olimme silloin jo uudessa talossa samanaikaisesti ja osasimme antaa sille arvon joka sille kuuluu."

Risto Fredriksson on soittanut oopperaorkesterissa alusta asti. "Kyllä tämä talo tarvitsee orkesterin, joka on keskittynyt tämän talon töihin."

Fredriksson painottaa kuitenkin, että ilman Bulevardilla tehtyä kovaa ja tuloksellista työtä ei olisi uutta taloakaan saatu. "Kyllä minusta tätä uutta taloa kehtaa näyttää kenelle tahansa, ja kutsua näytäntöihin."

Jos uuteen taloon muutto merkitsi jonkinlaista kriisiä, se johtui Fredrikssonin mukaan siitä, että ison näyttämön vaatimat uudet vakanssit saatiin täytetyksi aivan liian myöhään, keväällä 1993. Asiaan liittyi monia tarpeettomia, typeriä ja aikaa vieviä spekulaatioita. "Todellinen ongelma oli myös se, että koska osa uusista vakansseista perustettiin aluksi määräaikaisiksi, meillä oli orkesterissa – niin kuin muissakin työntekijäryhmissä – kahden kerroksen väkeä."

Määräaikaisuus ei sovi oopperaan

Tästä kriisistä selvittiin suhteellisen hyvin, ja ennen pitkää kaikki työpaikat vakinaistettiin. "En usko, että meillä on enää hallinnossakaan ketään, joka tosissaan haikailisi sen perään, että osa työpaikoista olisi määräaikaisia."

Entä jos tulisi sellainen komento, että jokaisen olisi määräajoin osoitettava kelpoisuutensa omaan vakanssiinsa, ja muusikoille pidettäisiin koesoitto esimerkiksi viiden vuoden välein? Patrik Stenströmillä on vastaus valmiina:

"Minusta orkesteri ei ole pelkästään joukko hyviä soittajia, vaan joukko joka soittaa jatkuvasti yhdessä. On paljon esimerkkejä orkestereista, joiden muusikot eivät yksinään ole huippuvirtuooseja mutta jotka ovat kollektiivina huikeasti enemmän kuin osiensa summa. Jonkinlaiset sisäiset koesoitontyyppiset voivat joskus tulevaisuudessa ehkä olla mahdollisia, muttei niin että työura on joka vuosi katkolla; ei kukaan sellaiseen ammattiin uskaltaisi edes lähteä. Toisaalta minä ainakin koen vanhemmat kollegat valtavan tärkeinä; he luovat työhön historiallista jatkuvuutta. Se antaa merkitystä omalle työnteolle, että on kosketus menneisyyteen. Orkesterisoitto ylipäänsä ei ole välttämättä edes kovin hyvin mitattavissa koesoitolla."

Stenström huomauttaa myös, että jos viiden vuoden välein pidettäisiin koesoitto, orkesterissa jo työskentelevät muusikot olisivat huonommassa asemassa kuin uudet yrittäjät, sillä orkesterityö oopperassa ei suo muusikolle ensinnäkään riittävästi harjoitusaikaa, mutta ei myöskään sellaista ’nollautumisaikaa’, jota menestyksekäs valmistautuminen koesoittoon edellyttäisi.

"Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampaa on osallistua koesoittoon ja mennä vaikka uutta työpaikkaa hakemaan", jatkaa Risto Fredriksson.

Ylikapellimestari on talon tärkein muusikko

Kun Suomen Kansallisooppera muutti uuteen taloon, ylikapellimestariksi tuli "Grönroosin mies" Miguel Gomez-Martinez ja hänen jälkeensä Okko Kamu. Sen jälkeen tuli välivaihe, jolloin "Leif Segerstam ei ollut ylikapellimestarina". Nyt ylikapellimestarina on vuoden 2003 alusta ollut kiinalainen Muhai Tang.

Muusikoiden mielestä ylikapellimestari on ehdottoman tärkeä henkilö oopperassa. "Eikä hän ole tärkeä vain orkesterille; ylikapellimestari ei ole ainoastaan orkesterin vaan koko talon ylikapellimestari"; tähdentää Risto Fredriksson. "Olen juuri tänä aamuna yhdessä tilaisuudessa sanonut, että ylikapellimestari on talon tärkein musiikillinen toimija. Ja vaikka joku tästä loukkaantuisikin, olen valmis sanomaan sen vaikka kuinka monta kertaa uudelleen."

Fredrikssonin mielestä ylikapellimestarilla tulisi olla painava sanansa sanottavana ohjelmistovalinnoissa, laulajien valinnassa, ja hänen ajatuksiaan pitäisi voida käyttää mahdollisimman paljon, jotta oopperatyö olisi hedelmällistä. Tärkeitä ovat toki myös vierailevat kapellimestarit ja yleensä kapellimestarien korkea taso.

"En minä hyväksy väittämää, että orkesteri soittaa niin kuin sitä johdetaan; minusta se aliarvioi muusikoita. Mutta totuuden hiven siinä kyllä on."

Kapellimestarin työ oopperassa on sikälikin erityisen vastuullista, että tiukasti yhteen hitsatusta joukosta ja lukuisista harjoituksista ja esityksistä huolimatta melkein aina on mukana yksi tai kaksi muusikkoa, jotka ovat saaneet yhden harjoituksen, pahimmassa tapauksessa eivät sitäkään. "Heitäkin varten pitäisi olla selkeä informaatio ’ruisleipätasosta’, että missä mennään" muistuttaa Patrik Stenström.

Yhteenkuuluvaisuuden tunne, yhteishenki on Patrik Stenströmin mielestä oopperaorkesterin parhaita puolia. "Ainakin puhaltajista huomaan sen joka päivä, ja olen aistivinani, että se toimii laajemminkin. Koko ajan kannustetaan toinen toistaan, ei kyttäillä, annetaan positiivista palautetta, ja kuitenkin aina niin ettei siinä ole mitään teennäistä."

Valtuuskunnalle aktiivinen rooli

Oopperaorkesteri on niin suuren koneiston osa, että sillä on käytännön syistä vain rajoitetut mahdollisuudet vaikuttaa sellaisiin peruskysymyksiin kuin ohjelmiston tai kapellimestareiden valintaan. Mutta omiin työoloihinsa muusikoiden tulee tietenkin voida vaikuttaa. Patrik Stenström on ollut orkesterin valtuuskunnan puheenjohtaja keväästä alkaen ja toteaa, että valtuuskunnan on hyvä ottaa aktiivinen rooli suhteessaan oopperan johtoon, vaikkei tällä toimielimellä muodollista valtaa olekaan.

"Täytyy pitää kanavat auki ylöspäin", selittää Stenström. "Olen ottanut tavakseni mennä istumaan silloin tällöin orkesteripäällikkömme Heikki Riikosen huoneeseen juttelemaan, vaikkei mitään aivan erityistä asiaa olisikaan. Siinä saattaa yhtäkkiä syntyä sellaista ajatusten vaihtoa ja ideoita, jotka muuten olisivat jääneet syntymättä. Ja kyllä minä silloin tällöin varaan ajan myös Erkki Korhosen vastaanotolle ja käyn kertomassa ongelmista – ehkä samoista ja iänikuisista, mutta niistä on vain jatkuvasti pidettävä ääntä. Kyllähän monet meidän ongelmat talon johdossa tiedostetaankin, ja on myös vilpitöntä pyrkimystä niiden korjaamiseen, mutta johonkin ne liikkeelle lähteneet prosessit tuntuvat aina tyssäävän. Haluan olla vaikka typerä idealisti ja uskoa, että jotakin on tehtävissä!"

Onneton orkesterimonttu

Orkesterin pahimmat ongelmat ovat olleet olemassa uuteen taloon muuttamisesta alkaen ja liittyvät kuuluvuuteen. Ensinnäkin kuiskaajankoppi on sijoitettu keskelle monttua siten, että se on tosin laulajien kannalta ihanteellisessa paikassa, mutta jakaa orkesterimontussa ’kansan kahtia’, eikä toinen puoli kuule mitä toinen puoli tekee. Toiseksi näyttämön etureuna on tahdottu tuoda lähemmäksi katsojia, mikä taas aiheuttaa sen, että takarivien muusikot jäävät lipan alle.

"Näiden asioiden korjaamista on kaikki nämä vuodet kärsivällisesti mutta tuloksetta ajettu. Nyt näyttää onneksi siltä, että vuonna 2007 saataisiin sellainen remontti aikaan."

Risto Fredriksson kertoo, että kuiskaajankopin sijoitus tuli muusikoille täydellisenä yllätyksenä. Koppi on liikuteltavissa hydraulisesti, ja tarkoitus oli alunperin, että se siirrettäisiin pois silloin kun sitä ei tarvita, esimerkiksi baleteissa. Mutta käytännössä siirteleminen on osoittautunut niin hankalaksi ja riskialttiiksi, että jo työvoimasyistä siitä on jouduttu luopumaan. Myös tekniikka työskentelee työkykynsä äärirajoilla.

"Jos meillä on aamulla harjoitus ja illalla toisen teoksen esitys, niin se että lavasteet saadaan vaihdetuksi iltaan mennessä voi olla puolesta tunnista kiinni", kertoo Patrik Stenström.

"Nämä kaksi ovat esimerkkejä niistä lukuisista kompromisseista, jotka ovat leimallisia oopperatoiminnalle", jatkaa Risto Fredriksson. "Ymmärrän laulajia, kun he haluavat kuiskaajankopin mahdollisimman keskelle, ja yleisön kannalta taas mitä pitempi lippa, sen lähempänä esiintyjät ovat katsojia."

Ylityöllistetyt puupuhaltajat

Kärjistyvä ongelma on myös puupuhaltajien vähyys. Patrik Stenström vakuuttaa, että orkesteri tarvitsisi välttämättä viidennet puupuhaltajat. Kun ooppera muutti uuteen taloon, orkesteri oli 75-henkinen, nyt se on 112-henkinen, mutta puupuhaltajien määrä ei ole lisääntynyt.

"Jos olenkin itse puupuhaltajana jäävi, niin jokainen voi työlistaamme tutkimalla todeta, miten työt jakaantuvat tässä orkesterissa. Mutta niiden neljän viran saaminen näyttää olevan vaikeaa."

Tasavertaisena päätöksenteossa

Orkesterilla on oopperan nykyisessä hallituksessa oma edustajansa, sillä hallitukseen kuuluu täysivaltaisina jäseninä kolme henkilökunnan edustajaa, yksi heistä Risto Fredriksson. Osallistuminen päätöksentekoon ei ole langennut henkilökunnalle taivaasta, vaan siitä on jouduttu taistelemaankin.

"On aivan ensiarvoisen tärkeää, että me olemme siellä tasavertaisia niiden jäsenten kanssa, jotka edustavat politiikkaa ja talouselämää ja joiden tehtävänä siellä on yhteiskuntasuhteiden hoitaminen ja jotka hallitsevat sen puolen. Mutta että myös talon työntekijöiden ääni pääsee kuuluviin, kun saamme siellä kertoa, miten asiat meidän mielestämme oikeasti ovat, se on minusta todella tärkeää tämän talon menestymiselle."

Ooppera avaa näköaloja

Oopperamusiikki on näille muusikoille kaikkineen niin rakasta, että suosikkeja on vaikea nimetä. Edes epätoiveteoksia heillä ei ole, vaikka esimerkiksi joissakin baleteissa joudutaan väliin soittamaan hyvinkin yksitoikkoista ’humppaa’.

"Tulin juuri Figaron häiden harjoituksesta", kertoo Risto Fredriksson, "ja kyllä oli taas mukavaa soittaa Mozartia." Ooppera avaa sitä paitsi uusia näköaloja instrumentaalimusiikkiin. "Ilman oopperakokemustani en ehkä tunnistaisi kaikkea sitä dramatiikkaa, joka esimerkiksi Mozartin jousikvartetoissa piilee."

Verdiä sekä Fredriksson että Stenström tunnustavat soittavansa aina mielellään. Onhan Don Carlosin Filipin aariassa se maailman makein sellosoolo, ja Traviatassa taas Violettan aaria antaa klarinetistille hienon puheenvuoron. "Mutta jos minun pitäisi yksi teos mainita lempioopperakseni, kyllä se olisi Puccinin Tosca", paljastaa Patrik Stenström. "Sekä orkesterille että kapellimestarille aika kova pala! Toisaalta autiolle saarelle kyllä ottaisin Mozartin tuotannon."

Laulajilta oppii fraseerausta

Laulajien kanssa työskenteleminen on tietysti oopperaorkesterin ainutlaatuinen rikkaus ja haaste. "Oopperaorkesterin täytyy olla hirmuisen varuillaan koko ajan", kiteyttää Risto Fredriksson. Laulajilla on vaikeita asioita lavalla, he joutuvat näyttelemään, he joutuvat liikkumaan, he voivat olla hyvin hankalassa paikassa kapellimestariin nähden. Se tarkoittaa sitä, että muusikoilla on oltava korvat enemmän kuin sataprosenttisesti auki.

"Olen oppinut hyviltä laulajilta hirmuisen paljon siitä, miten musiikkia voi tehdä; luonnollista fraseerausta esimerkiksi."

Alkuperäisenä oopperaorkesterilaisena Risto Fredriksson antaa suuren arvon sille, että on saanut olla mukana viemässä uutta suomalaista oopperaa maailmalle ja jopa maailmanmaineeseen. "Ennen muuta tällaisia ovat olleet Viimeiset kiusaukset ja Punainen viiva. Metropolitan oli ehkä hienoin aluevaltaus, mutta kyllä ensimmäinen Viimeisten kiusausten esitys Tukholmassa 1976 oli myös ikimuistoinen; kuinka se meni perille, eikä aplodeista tahtonut tulla loppua."

Myös Patrik Stenström on saanut tuntea historian siipien havinan klarinetin stemmalehdiltä. "Viime vuonna olin mukana soittamassa Viimeisiä kiusauksia, ja sain sieltä lukea edeltäjäkollegojen merkintöjä mm. siitä, miten kauan aplodit kestivät missäkin kaupungissa. Joissakin stemmoissa on kuittauksia jopa vuodelta 1929! Ilman niitä tämä työ olisi paljon ikävämpää."

Sukupolvien ketju

"Sukupolvien ketju on tavattoman mielenkiintoinen asia juuri tällaisessa käsityöläisammatissa, jonka oppiminen pitkälti perustuu mestarin ja kisällin vuorovaikutukseen", innostuu Risto Fredriksson. "Koko opettamisen ja oppimisen prosessi; miten tieto, taito ja arvot siirtyvät polvelta toiselle, se on tavattoman kiehtova ja jotenkin salaperäinen asia."

"Se ettei anneta valmiita vastauksia vaan johdatetaan oppilas kysymysten äärelle, se onkin ainoa tapa oppilaan kasvaa itse ja omaksua asioita oikeasti, ei koneellisesti toistamalla", miettii Patrik.

Risto Fredriksson muistelee aikaa, jolloin hän tuli Helsinkiin opiskelemaan ja pääsi avustamaan kaupunginorkesteriin. "Oli käsittämätöntä, kuinka hienosti uusi soittaja otettiin siellä vastaan, vaikkei minulla ollut vakituista työpaikkaakaan siellä. Esimerkiksi Oiva Nummelin, legendaarinen kontrabasisti – tuntui tosi upealta, miten hän piti tällaista nuorta oppipoikaa kolleganaan."

Työmäärä on äärirajoilla

Paitsi orkesterimontun perusteellista remonttia oopperan muusikot toivovat tulevaisuudelta Kansallisoopperan rahoituksen saamista vakaalle pohjalle. "Tällä erää se näyttää ratkenneen onnellisesti, kun sekä valtio että kunnat ovat hoitaneet hyvin oman osuutensa", arvioi Risto Fredriksson, "mutta on tällaiselle laitokselle hyvin tuskallista joutua elämään vain vuosi kerrallaan. Ehkä nyt päästään siihen, että valtion kanssa onnistutaan sopimaan rahoituksesta pitemmälle ulottuvan aiesopimuksen puitteissa."

Rahoitukseen liittyy luonnollisesti myös vakanssikysymys. Oopperalla on tällä hetkellä hyvin tiukat määräykset, että uusia vakansseja ei perusteta, mutta ei sekään saisi Fredrikssonin mielestä olla "niin kiveen hakattu asia", ettei esimerkiksi viidensiä puupuhaltimia voitaisi koskaan saada. "Orkesterin työmäärä on aivan äärirajoilla; 20-30 vakanssia pitäisi kaikkiaan saada lisää, mikäli halutaan jatkaa nykyisellä ohjelmistopohjalla."

Ylpeys omasta suomalaisesta oopperalaitoksesta saa Risto Fredrikssonin esittämään vielä yhden isänmaallisen toivomuksen: "Uusia suomalaisia oopperoita olemme tähän asti saaneet kantaesittää säännöllisin väliajoin. Kunpa niitä, ja vielä hyviä teoksia, riittäisi vastaisuudessakin!"