Runopoikaa voi huijata, entäpä rokkipoikaa?

Jouni Nieminen

Kansan Uutiset julkaisi heinäkuussa opettavaisen artikkelin siitä, kuinka eräät tahot rahastavat taiteilijoiksi haluavien kustannuksella. Lehdessä esiteltiin USA:laisen Watermark Press -kustannusyhtiön kyseenalaista toimintaa. Kyseessä on antologioita julkaiseva yhtiö, joka löytää sisällön kirjoihinsa järjestämiensä runokilpailujen kautta. Näiden kilpailujen “voittajat” pääsevät mukaan yhtiön kustantamaan runoantologiaan. Yhtiö painottaa sitä, että voittaminen sinänsä ei maksa mitään (mahtavaa!), mutta kirjaa, josta löytyy oma runo voi tilata 50 euron hintaan. Jos “voittaja” haluaa osallistua palkintojenjakotilaisuuteen, maksaa pääsymaksu sinne 600 euroa.

KU:n mukaan Watermark Press on julkaissut viimeisen viiden vuoden aikana 321 antologiaa, joissa jokaisessa on jopa tuhansien henkilöiden runoja. Kahden vuoden takaiseen palkintojenjakotilaisuuteen väitetään osallistuneen tuhansia semifinaaliin valittuja henkilöitä. Arvio viiden vuoden liikevaihdosta liikkuu 16 miljoonasta eurosta ylöspäin. Ihmisten turhamaisuutta ei näköjään voi koskaan aliarvioida, niinpä tämän lajin kustantajia kutsutaankin nimellä vanity press.

KU:n toimittaja lähetti testimielessä kilpailuun oman arvionsa mukaan kelvottoman runontekeleen. Kuukauden päästä saapui vastauskirje, jossa toimittajan lahjoja ja taiteellista näkemystä ylistettiin. Hänen runonsa oli luonnollisesti valittu kilpailun semifinaaliin ja se luvattiin myös julkaista.

Kokoelmahuijaukset musiikissa

Ulkomaisissa musiikkilehdissä näkyy joskus kokoelmalevyjä kasaavien jenkkiyhtiöiden ilmoituksia. Bändejä pyydetään lähettämään valmis yhden biisin masternauha esimerkiksi 20 bändin kokoelmaa varten. Samalla sitoudutaan ostamaan 50 kappaletta kyseistä levyä käypään hintaan. Tekijänoikeuksista tai rojalteista ei tietenkään puhuta mitään. Yhtiö saa näin 20 bändin ja biisin masternauhat ilmaiseksi käyttöönsä ja tuhannen kappaleen painos saadaan myydyksi saman tien kohtuullisella voitolla.

Tässä mallissa avainsanana on promootio. Yhtiö lupaa jaella levyä satamäärin tärkeimmille levy-yhtiöille ja radioasemille. On olemassa vahva epäilys, että yhtään varsinaista promokappaletta ei lähde liikkeelle. Ja vaikka muutama promo eteenpäin menisikin, ei kyseisenkaltaisella kokoelmalla olisi pienintäkään jakoa USA:n promomarkkinoilla.

Promootion ohella monelle bändille on tärkeää ylipäätänsä päästä “oikealle” äänitteelle, olkoonkin, että samalla levyllä on sekalainen joukko muitakin yrittäjiä. Tätä kokoelmaa voi sitten myydä sukulaisille ja kavereille ja saada ehkä jopa rahansa pois. Niinpä levyn promootioarvo voi lopulta löytyä juuri kotikentältä. Muistan joidenkin suomalaisbändien takavuosina hehkuttaneen pääsyään “kovan karsinnan kautta” vastaaville kansainvälisille kokoelmille. Tästä löytyi jutunaihetta jopa isoille lehdille. Ei ehkä ihan huono investointi siinä mielessä, vaan ajat ja uutiskynnykset lienevät nyttemmin muuttuneet täälläkin.

Suomalaiset yrittäjät

Kansan Uutisten artikkelissa haastateltu Varsinais-Suomen läänintaiteilija Tommi Parkko kertoo yhdestä runouteen liittyvästä tapauksesta Suomessa. Hyvämaineinen suomalainen kustannusyhtiö järjesti 90-luvulla runokilpailun, jonka pohjalta se julkaisi 5-osaisen antologian. Tätä sarjaa myytiin - lähinnä osallistujille - 2.500 markan suolaiseen hintaan. Mainittakoon, että sarjan viidennen osan sivut olivat tyhjiä taiteilijan tulevia luomishetkiä varten.

Itse olen törmännyt muutamiin kotimaisiin kokoelmaäänitteisiin, jotka on (yli)rahoitettu osallistuvien bändien kukkaroista. Jokunen vuosi sitten eräs yrittäjä keräsi 20 bändin ja biisin kokoelman. Jokainen masternauhan toimittanut osallistuja sai 3.000 markalla myytäväkseen 120 levyä. Jos yhden levyn tuotantohinta ncb-maksuineen oli tuolloin 12-15 markkaa, voidaan arvioida yrittäjän tuloa projektista. Voittomarginaali pärjää vertailussa isoihinkin yhtiöihin. Myönnän olevani yksi projektin loppurahoittajista, sillä äänite on myyty myös minun levyhyllyni täytteeksi. Kannatusjäsenyydestä saa aina maksaa. Hyvä kysymys on tässäkin se, ketä lopulta tulee kannattaneeksi.

Eräs alan toimija on haeskellut erilaisten iskelmä- ja karaokekisojen tähtiä ja kasannut kokoelmalevyä heidän ympärilleen. Tässäkin mallissa esittäjät rahoittavat levyn painatuksen, mutta myös masterien valmistuksen eräänlaisilla ennakko-ostolupauksillaan. Yrittäjä on tässä toki projektin alullepanija, mutta kyseenalaista on, voidaanko puhua äänitetuottajasta termin oikeassa merkityksessä. Varsinaisia levytyssopimuksia ei tarjota, joten epäselviksi jäävät muun muassa tuottajaoikeuksien sijainti sekä mahdolliset rojaltit. Esiintyjien joukosta saattaa löytyä tulevia tangokuninkaallisia, joten näillä esityksillä voi olla jonkinlaista “aika-arvoa”. Tämänkin vuoksi kaikkien iskelmäprinssien on syytä harkita tarkkaan osallistumistaan tällaisiin projekteihin tai ainakin varmistaa tiettyjä rajoituksia esitysten uudelleenjulkaisuille.