Suomalaisissa orkestereissa oli vuoden 2000 lopussa työssä lähes 950 muusikkoa. Heistä 915 työskenteli sinfoniaorkestereissa, Oopperaorkesterissa ja kamariorkestereissa. UMO:ssa, Tallarissa ja Jyväskylässä toimivassa Loiskis-lastenmusiikkiorkesterissa on yhteensä kolmisenkymmentä työpaikkaa. Väkiluvun huomioon ottaen Suomi työllistää vakinaisesti hyvin suuren määrän muusikkoja, jopa enemmän kuin orkesteritoiminnan ykkösmaassa Saksassa. Muut Pohjoismaat eivät myöskään pääse lähellekään Suomea muusikkotiheydessä.

Julkisin varoin ylläpidetty orkesteritoiminta laajeni Suomessa erityisen voimakkaasti 70- ja 80-luvuilla. Silloin syntyi monta kaupunginorkesteria ja monet orkesterit kasvoivat tuona aikana nopeasti. Viimeisimmäksi perustettiin Espooseen Tapiola Sinfonietta vuonna 1988. Sittemmin kasvu on hidastunut ja viime aikoina lähes pysähtynyt. 90-luvulla tapahtuneesta kasvusta vastaa lähes kokonaan Kansallisoopperan orkesteri, jota uuteen taloon siirryttäessä laajennettiin 36 muusikolla.

KASVUVAUHTI SELVÄSTI HIDASTUNUT

Sattumanvaraisesti valitulla jaksolla vuodesta 1987 vuoteen 2000 sinfonia-, ooppera- ja kamariorkestereihin tuli yhteensä 130 uutta työpaikkaa muusikoille. Kasvuvauhti oli toisin sanoen kymmenen työpaikkaa vuodessa. Kuitenkin vuodesta 1987 vuoteen 1991 työpaikkoja syntyi 77 eli liki 20 vuodessa. Tälle jaksolle osuu Tapiola Sinfoniettan perustaminen, joka synnytti 35 uutta muusikkotyöpaikkaa eli miltei puolet koko maan kasvusta tuolla jaksolla.

Lamavuosien myötä kasvu luonnollisesti hidastui ja ilman Oopperaorkesterin laajentumista se olisi jäänyt hyvin vähäiseksi. Vuodesta 1991 vuoteen 1995 muusikkomäärä lisääntyi koko maassa 56:lla, josta Oopperaorkesterin osuus oli 36. Ilman Oopperaorkesteria koko maan orkestereiden kasvu oli 20 paikkaa. Eli keskimäärin viisi paikkaa vuodessa. Edellisellä nelivuotiskaudella syntyi lähes 20 uutta työpaikkaa vuodessa. Hidastuminen oli jo selkeästi nähtävissä.

Vuodesta 1995 vuoteen 2000 uusia työpaikkoja tuli sinfonia- ja kamariorkestereihin yhteensä vain seitsemän eli noin yksi vuodessa. Muutos kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna on dramaattinen, mutta ei yllättävä.

Kolmentoista vuoden aikana tapahtuneesta 130 muusikkotyöpaikan kasvusta puolet muodostuu Tapiola Sinfoniettan perustamisesta ja Oopperaorkesterin laajentamisesta. Molemmat ovat omalla tavallaan ainutkertaisia tapahtumia.

LAMA RAJOITTI KASVUA

Kaupungit kunnallistivat 70- ja 80-luvuilla innokkaasti orkestereita ja perustivat niihin runsaasti uusia muusikkotyöpaikkoja. Muutos oli osa laajempaa kunnallisen henkilöstön kasvuprosessia ja sikäli tavallaan ajan hengen mukainen ilmiö. Kunnat ottivat Suomessa orkesteritoiminnan alalla selkeästi vastuun itselleen. Orkesterilain syntymiseen asti kunnat lähes yksin myös vastasivat orkestereiden menoista. Esimerkiksi Helsingin kaupunginorkesterin valtiolta saama rahoitusosuus saattoi olla prosentin tai pari orkesterin menoista. Useimmissa orkestereissa valtion tuen osuus oli minimaalinen. Tilanne oli täysin toinen kuin teattereiden kohdalla.

Orkesteri- ja teatterilain tultua voimaan vuonna 1993 rahoitustilanne muuttui orkesterikaupunkien kannalta suotuisammaksi. Useimmissa tapauksissa valtion rahoitusosuus kasvoi orkesterilain myötä viisi- tai kymmenkertaiseksi siitä, mitä se oli ollut harkinnanvaraisen avustuksen aikana. Säästyneet rahat kaupungit saattoivat käyttää muihin tarkoituksiin. Tuskin missään säästöjä sellaisenaan annettiin orkestereiden käytettäväksi esimerkiksi niin, että olisi palkattu runsaasti uusia muusikkoja, nostettu muusikkojen palkkoja tai muuta sellaista.

Orkesterilaki tuli voimaan ajankohtana joka oli orkesteritoiminnan näkökulmasta kriittinen. Ilman lakia monen orkesterin toiminta olisi saattanut olla vaakalaudalla. Kun valtio suuntasi lisää rahaa orkestereille, ei kaupungeilla ollut tarvetta eikä tavallaan mahdollisuutta supistaa tai lakkauttaa orkesteritoimintaansa. Orkestereiden ylläpitäminen muuttui kaupungeille taloudellisesti aikaisempaa selvästi keveämmäksi. Ajan mittaan tilanne on kuitenkin muuttunut huonompaan suuntaan sikäli, että orkesteritoiminnan tuki valtion budjetissa on vuosittain kasvanut selkeästi vähemmän kuin orkestereiden menot käytännössä. Näin ollen valtion rahoitusosuus on pienentynyt.

ORKESTERIMUUSIKKOJEN TYÖLLISTYMINEN VAIKEUTUU

Orkesteritoiminta Suomessa pysynee nykyisessä laajuudessaan. Merkittävää kokonaistyöpaikkojen määrän lisäystä ei ole odotettavissa. Orkestereiden määrä säilynee nykyisellään niin, että menetyksiä ei tätä kautta tule. Pitemmällä aikavälillä orkesteritoiminta on ollut vakaalla pohjalla. Viime aikoina vain yksi orkesteri on lopetettu.

Orkestereiden muusikkohenkilöstön ikärakenne on sellainen, että merkittävä työvoiman uusiutuminen tapahtuu vuodesta 2015 vuoteen 2025. Sitä ennen muusikkoja tulee siirtymään eläkkeelle melko vähän vuosittain. Eläkkeelle siirtyminen on tärkein työvoiman uusiutumisen syy orkestereissa. Muihin tehtäviin siirryttäneen samassa laajuudessa tai hieman vähemmän kuin tähänkin saakka.

Koesoitoissa on viime aikoina ollut selvästi enemmän osallistujia kuin takavuosina. Työttömien orkesterisoittimia soittavien muusikkojen määrä on kasvanut kymmenen vuoden jaksolla. Koulutus ei milloinkaan ole ollut niin laajaa kuin nyt. Kaikki edellä sanottu enteilee kovaa kilpailua työpaikoista.

Suomalaiset orkesterimuusikot ovat erittäin ammattitaitoisia ja he työllistyvät siksi myös muissa maissa. Toisaalta myös siellä kilpailu työpaikoista on koventunut. Mitään paraatimarssia ulkomaille ei voida odottaa tapahtuvaksi.

On mielenkiintoista nähdä, miten yhteiskunnan rahoittama musiikin ammatillinen koulutus reagoi odotettavissa olevaan työvoiman kysyntään. Toistaiseksi koulutusta on pelkästään laajennettu kiinnittämättä huomiota työmarkkinoiden kehitykseen. Koulutuksen laajentaminen on luonnollisesti vaatinut uusia opettajavoimia, esimerkiksi monet orkesterimuusikot ovat siirtyneet opettajiksi. Näin koulutuksen laajentumisen seurauksena myös orkesteripaikkoja on vapautunut. Jos koulutusta voitaisiin laajentaa laajentumistaan, kiertoa tapahtuisi edelleen. Se ei kuitenkaan liene mahdollista, vaan koulutuksen määrä suhteessa työvoiman kysyntään joudutaan lopulta arvioimaan kriittisesti ja realistisesti.