Mihin meillä on varaa?

Aika on edelleenkin rahaa. Siitä seuraa, että kaikkeen siihen, mihin on aikaa ja/tai rahaa, on myös varaa.

Veikkaus Oy:n peleihin ja muihin uhkapeleihin sijoitettu aika ja raha menee musertavalla todennäköisyydellä hukkaan, jos kriteerinä on välittömän voiton tavoittelu. Taitopelissä voi taitava menestyä, mutta se on marginaalista.

Kun kulttuurirahan annostelu riippuu siitä, miten innokkaasti suomalainen on valmis hukkaamaan rahojaan, on liikuttavan lähellä johtopäätös, että yhteiskunnassamme ei yksinkertaisesti pidetä kulttuuria kovin tärkeänä asiana. Panoksensa menettänyttä toki lohduttaa, että hukkaan pelattu raha menee lopulta hyvään tarkoitukseen, eräänlaiseen hyväntekeväisyyteen. Pelaaminen ei ole välttämätöntä, joten pelirahakin on kansan kukkarossa jotenkin ylimääräistä, kuten hyväntekeväisyys tai kulttuuri. Kulttuurirahan logiikka heijastaa ankealla tavalla taustalla olevia asenteita.

Maailman ehkä kilpailukykyisimpänä kansantaloutena meillä on varaa kulttuuriin ja kulttuurilaitoksiin. Uhkapelaamisen suhdanteet tai nettipelaamisen kehitys ovat asiaankuulumattomia ja sattumanvaraisia mittareita ratkaisemaan, mitkä kulttuuri-instituutiot saavat elää ja mitkä kuolla. Pitkä tikkukin olisi reilumpi.

Vaikka alkoholin käyttö ei ole useimmille välttämätöntä, suomalaisilla oli varaa kuluttaa sitä viisi prosenttia enemmän kuin edellisvuonna. Jos on välttämätöntä sitoa kulttuurirahoitus niin sanottuihin paheisiin liittyvän liiketoiminnan tulokseen, olisi uhkapelien ohella tarjolla muitakin vaihtoehtoja, kuten alkoholi, huumeet, piratismi, prostituutio, järjestäytynyt rikollisuus...

Eduskunta pelasti tilanteen täpärästi tällä kerralla, muttei pidä unohtaa, että kulttuurivihamielisyyden taudinkantajat kulkevat yhä vapaina keskuudessamme. Seuraavaa vyörytystä odoteltaessa olisi varminta järjestää joukkuepeleistä tuttu miesvartiointi.

Musiikkialan koulutuksen laajeneminen kuluneina vuosina antaisi ymmärtää, että meillä olisi varaa kouluttaa musiikkialalle legioonakaupalla ammattilaisia, vaikka alan työmarkkinoilla ei ole vastaavaa kysyntää. Opetusministeriön työryhmä osoitti epäsuhdan, mutta nähtäväksi jää kiinnostaako valtiovaltaa aidosti kokonaistehokkuuden lisääminen kulttuurialalla. Yhtä tehottomia resurssien käyttökohteita kuin nykyinen yli- ja ohikoulutus ovat, on musiikkialalta vaikea löytää.

Meillä luulisi olevan varaa kehittää palkansaajan ostovoimaa kahdella prosentilla, kun yhtiöiden johtoporras ja omistajat ovat virittäneet oman ostovoimansa tasolle, jolla moni ei koskaan ehdi käyttää murto-osaakaan kahmimistaan euroista.

Kiireisimmät ovat jo ehtineet arvostella SAK:n ja muiden palkansaajajärjestöjen ahneutta ja "ylimitoitettuja" tupokorotuksia sillä perusteella, että palkkojen korottaminen lisää työttömyyttä. Työmarkkinoiden nykylogiikka ei toimi näin. Jos palkkalistoilla olevan työvoiman kustannukset pysyisivät ennallaan, ei se motivoisi työnantajaa rekrytoimaan lisää väkeä, vaan pikemminkin jättäisi enemmän jakovaraa johtajille ja omistajille. Trendi on edelleen teettää työt yhä pienemmällä porukalla, mikäli suinkin mahdollista.

Kyse on paitsi tulonjaosta, yhteiskuntapolitiikan perusasiasta, myös ammattiosaamisen arvostuksesta. Työmarkkinoilla arvostusta mitataan lähinnä rahassa. Julkisen tuen varaisilla kulttuurialoilla työnantajat käyttivät tupopöydissä häikäilemättä hyväksi akuutin rahapulan uhkaa, joka leijui ilmassa kuin tilauksesta. Jotkut työntekijäryhmät joutuivat taipumaan paineen alla. Muusikkojen liitossa otettiin asetelmaan selvä kanta: jäsenistömme osaamiseen on varaa, eikä sen arvostus riipu veikkausvoittovarojen suhdanteista.

ahti.vanttinen@musicfinland.com