Muusikkojen liiton palkitsema Eeva-Liisa Saarinen tekee

LAULUA NÄYTTÄMÖLLÄ

Kansallisoopperan solistikuntaan 80-luvun puolivälistä kuulunut mezzosopraano Eeva-Liisa Saarinen on monipuolisimpia laulajiamme. Hänen vahva panoksensa erityisesti kotimaisen oopperan kantaesityksissä on laajasti tunnustettu. Miten on Mikkelin tyttö pääkaupungissa ja maailmalla viihtynyt, siitä seuraavassa.

Haastattelu: Pekka Nissilä

Milloin aloitit laulamisen?

- Vanhemmat tietävät kertoa, että lauloin rattaissa ennen kuin kävelin. Koulussa olin kuoroissa, ja tyttöporukalla laulettiin kolmiäänisesti negro spirituaaleja. Ei sen ihmeempää, kunnes Akatemiassa oli pakko ottaa laulu, ellei se ollut pääinstrumentti, joka taas minulla oli piano ja sivuinstrumenttina alttoviulu. Siitä se lähti, sivuaineena kolme ensimmäistä vuotta, sitten pääaineena. Kun opettaja avaa suunsa, niin sieltä tulee tuommoinen ääni, ja kun minä aukaisen, tuleekin vain tämmöinen. Mikä tässä on tämä jippo?

Miksi Akatemiaan?

- En aikonut missään tapauksessa musiikkialalle, en ajatellutkaan sellaista ammattia ...

... vaan lääkäriksi? Lakaisukoneen kuljettajaksi tietenkin? - Lääkintä-ala, ikuinen haave, kyllä. Mutta kävi niin, että pianonsoiton opettaja Mikkelin musiikkiopistossa sanoi, että "sinun on mentävä Akatemian pääsykokeisiin", ja minä että "mitä varte?", "juu kyllä sinun nyt vaan täytyy sinne mennä".

Oliko kotisi musikaalinen?

- Kuorolauluharrastusta siellä oli. Isä oli korkea tenori, äiti matala altto. Piano tuli kotiin, kun naapurissa asunut eläkkeellä ollut kanttori sanoi että "tuolle lapselle pitää hankkia piano". Aina olin laulamassa, ja radiota kuunnellessa sormet kulki "koskettimilla". Yllätyksenä he pianon hommasivat, siinä se kerran oli kun tulin koulusta. Luulin, että meille oli muuttanut joku. Mieletön kokemus - meilläkö on piano?!

Pianotunneille pääsin koulun musiikinopettajalle, ja sitä kautta Mikkelin musiikkiopistoon, jonka aloitin siinä kymmenen vanhana. Tyttölyseossa oli itse asiassa kaksikin orkesteria, joita musiikkiopiston rehtori johti. Siellä vapautui alttoviulu jonkun päästessä koulusta. Johtaja sanoi, että "rupea sinä harjoittelemaan tuota". Siinä ne menivät piano ja viulu rinnan - opiston orkesteri ja Mikkelin musiikinystävien orkesteri. Vähän pianotrioa ja kilpailuja, mitä siellä Mikkelin kairalla nyt oli.

Mutta nuoruuteeni kuului taitoluistelu, se oli intohimo. Jos musiikki harrastuksena oli itsestäänselvyys, niin taitoluistelu oli intohimo. Saavutin yhdeksän piirinmestaruutta ja kaksi SM-hopeaa junioritasolla. Vuoden kokemuksiin kuuluivat suomenmestaruuskisat jossain suuressa metropolissa, missä oli halli ja sen sellaiset, eli Tampere ja Helsinki. Sitä ei ollut mahdollista jatkaa systemaattisesti, ulkomaille muutosta puhumattakaan. Luistelun sivussa meni soittohomma, kuorot ja muut.

Pääsin Akatemiaan, ja koulumusiikkiosastolla kuluivatkin sitten vuodet 1972-76. Valmistuin musiikinopettajaksi, ja samalla kurssilla oli muun muassa Esa Nieminen. Auskultoinkin ja tein laulussa II-kurssin 1977, ja sitten menin ensimmäiseen virkaan, Steiner-koulun musiikinlehtoriksi. Sinä syksynä marraskuussa oli RSO:n nuorten solistien konsertti, johon minut valittiin laulamaan, ja siitä katson tämän lauluhomman alkaneeksi.

ROOLEJA

- Selvisi sitten, ettei opetustyö ollut ihan minua varten, joten jäin virasta pois. Otin lisää opintolainaa ja pyrin Akatemian oopperaluokalle. Siellä olin pari vuotta ja tein III-kurssin 1979. Siihen sisältyi Cimarosan Salainen avioliitto, jonka johti Saraste ja Menottin Maria Golovin, jonka johti Salonen. Ne olivat kummankin diplomityön oopperaosuuksia Akatemian kapuluokalta.

- Niihin aikoihin perustettiin oopperan solistipankkia. Pruuvit oli Akatemiassa, ja maakuntaoopperoista tuli ihmisiä kuuntelemaan. Sain Porin Oopperasta [Humperdickin] Hannu ja Kerttu -kiinnityksen Hannua laulamaan. Se oli ensimmäinen ooppera, josta sain rahaa.

- 1980 tuli ensimmäinen rooli Kansallisoopperaan, ei enempää eikä vähempää kuin Wagnerin Tannhäuser. Siinä tarvittiin neljä poikaa, joista olin se alin ääni. Rooli koostuu neljästä tahdista "Wolfram von Essenbach saa alkaa" - kaikki samaa ääntä, ja pois! Se oli ihan valtavaa - Hynninen, Liukko-Vaara, Ryhänen, Takala - kaikki suuret starat samalla lavalla Finlandia-talossa. Suuria juttuja, todella suuria juttuja!

- 1981 oli Lappeenrannan laulukilpailut, jossa pääsin neljänneksi, ja sain raadin erikoispalkinnon - sitten oli samassa tammikuussa ensikonsertti.

Oliko Sinulla jo näkemys, että laulua voisi yrittää työkseen?

- Ei kai niin voi sanoa. Olin ollut parisen vuotta Akatemiassa Aune Rättyä-Pällin viransijaisena, hänen sairastuttuaan vaikeasti. 1981 syksyllä sain puhelun Kansallisteatterista, jossa tehtiin Offenbachin operettia Pariisilaiselämää. Kai Savola kysyi, voisinko tulla laulamaan käsineompelijatar Gabriellan roolia? Tottakai voin, ja se oli kuin elokuvissa - Pentti Siimes, Eeva-Kaarina Volanen, Leif Wager, Kauko Helovirta - uskomatonta!

- Kolmen vuoden aikana oli 176 näytöstä. Se on minulle ollut opillisesti oikea aitiopaikka. Katsoin silloin kaikki mitä ikinä pystyin, kaikki harjoituksetkin. Näiden ihmisten osaaminen oli järisyttävää, puhumattakaan siitä että he pitivät tällaista noviisia kuin kukkaa kämmenellä.

- Lappeenrannasta poiki se, mistä kiitän pääjohtaja Juhani Raiskista, kun hän antoi minun laulaa [Mozartin] Figaron häitä niin sanotussa "nuorisoketjussa", jossa oli ei vähempää kuin Karita Mattila kreivittärenä, Petteri Salomaa Figarona, Satu Vihavainen Susannana, eli sitä Lappeenrannan kilpailuporukkaa. Se tuli ohjelmistoon '83, ja tein saman Mikkelin Oopperassakin. '83 tehtiin myös [Sallisen] Punaista viivaa telkkariin, Holmberg ohjasi. Kolmisen kuukautta aamupuoliyhdeksästä iltapuolikuuteen, se oli hyvin työllistettyä aikaa.

Voitko sanoa ajautuneesi alalle?

- Kyllä, sillä eihän minulla ollut alunperin sellaista aikomusta. Kun sitä jälkikäteen katselee, oli se niin kuin jotenkin järjestetty juttu, mitään omakohtaista hakeutumista ei ollut.

Akatemian [silloinen koulumusiikki-] musiikkikasvatusosasto on pitkään tarjonnut talon monipuolisinta koulutusta.

- Pitää paikkansa. Meidän vuosikurssimme oli tosi hyvä tiimi. Pianon improvisaatio, joka oli korvan varainen taito, sai yhtäkkiä symbolit. Teoria ja sen historiallinen suhteuttaminen siihen maailmankarttaan oli aika totaalista. Kävin ikään kuin jatkuvaa löytöretkeä, että "jaa näinkö?" Siihen lisäksi Helsingin kaikki upeat konsertit ja tapahtumat, niin olihan siinä maalaistyttö täysin pyörällä päästään.

- Pyrkimiseeni liittyy vielä sellainenkin episodi, että en edes tiennyt, että pääsykokeessa kuuluu laulaa! Olin vain pannut nimeni siihen opettajan hoitamaan paperiin, enkä lukenut sitä edes. Olin tullut yöjunalla Mikkelistä. Aamulla seitsemän aikaan istuin ja polttelin tupakkia Eduskuntatalon portailla, ja hermostutti hirveästi. Yhdeksältä alkoivat pruuvit Rautatienkadun pikkusalissa, ja kysyttiin "mikä sinulla on liedinä tai aariana?", johon minä että "mitenkä??" "Onko kellään laulukirjaa?"

- Kirja aukesi kohdasta Kotimaani ompi Suomi. Hyvä, tämä hallitaan. Timo Mikkilä oli säestämässä, ja "D-duuri, kiitos". Ihan hyvin lähti, mutta ylä-d:n kohdalla ei tullut muuta kuin sitä tupakkilämmintä ilmaa. Raadissa oli eräällä henkilöllä vaikeuksia pysyä tuolilla naurultaan. Sain siitä lauluosuudesta huonon numeron, mutta pääsin sisään. Sain myös ehdottomasti huonoimman laulutuntiajan, aamulla puoli kymmeneltä.

KOULUTUSTA

Olitko nähnyt oopperaesityksiä?

- En ennen Helsinkiin tuloani. Jos ihan tarkkoja ollaan, en voinut sietää mitään oopperalaulua radiosta. Tottakai esimerkiksi Beatles oli teiniaikani kova sana. Kotona oli ankaria kiistoja siitä, saako katsoa telkkarista Beatles-ohjelmaa. Tietenkin kaikki orkesterimusiikki kelpasi, kun itse soitinkin sitä, mutta oopperalauluun ei ollut mitään mielenkiintoa. Tottakai tunsin Miliza Korjuksen ja Anna Mutasen, ja myös Aino Rounioja-Outakosken radiosta, mutta vain niminä. Kuoroissakin lauloin, mutta oopperalaulu tai lied eivät sytyttäneet.

- Kun aloin oppia lauluäänen tuottamista ja kävin katsomassa esityksiä, niin monen osa-alueen yhteistuotos alkoi kiehtoa. Kansakoulussa olin näytelmäkerhossa innokkaasti mukana, ja kotona pikkutyttönä kirjoittelin "näytelmiä", joita ilmeisesti keittiössä käsinukeilla esitinkin.

- Mikkelissä oli teatteri, ja se maailma oli hirveän intresantti. Muistan erityisesti Pirkko Mannolan vierailun Tyttö sopassa. Että jos on laulu plus näyttämö hallussa, se vasta on jotain! Sitä kautta se maailma alkoi kiehtoa - vaikkapa jonkun aarian tutkiminen, minkälainen henkilö on kyseessä, mikä on hänen osuutensa juonessa, viitekehyksen rikkaus ja niin edelleen.

Mitä koulutus on sinulle antanut?

- Ammatin. Minulla oli hirveän hyvä tuuri Akatemiassa opettajien suhteen, sain jumalattoman hyvät opettajat.

Talon lehdessä [Sibis 1/2001] käsitellään musiikkiteatteria ja todetaan muun muassa, ettei laulajakoulutus anna valmiuksia työelämään. Oletko eri mieltä?

- Kyllä. Monella kollegallani on ollut ääniaines jo alusta saakka, mutta minun äänestäni ei varmasti voinut kuulla, että tuosta tulee isona oopperalaulaja. Mutta se mikä on tullut, on tullut työn tuloksena, ja koulutuksen tuloksena nimenomaan. Liisa Linko-Malmiolle kuuluu erityissuuri kiitos. Hänellä oli korvat päässä ja taito panna asiat kohdalleen. Täydensin toki opintojani ulkomailla.

Esimerkiksi Hermann Brauer on mainittava käänteentekevänä henkilönä. Ja on myös mainittava Kim Borgin ajatukset ja opetukset. Hän on läpeensä musiikin tunteva henkilö, kulturelli ja hirveän hyvä suustaan!

Lauloitko opiskeluaikana uutta musiikkia?

- Diplomissa lauloin Salmenhaaran Lenore-sarjan, ensikonsertissa Lutoslawskia. Suurkiitos Ilmo Rannalle, joka toi tuulahduksia muistakin mahdollisuuksista. Laulajaksi olen kyllä tehnyt uutta musiikkia paljon.

Jotkut rajaavat sen aika tehokkaasti pois?

- Miksi ajaa kiesillä kun on autokin? Niin kuin kuvataiteissa - ei ole kysymys siitä, että pitäisi ymmärtää. Voin katsoa Picassoa tai Velasquezia, ja sanoa että pidän niistä, eikä niitä välttämättä aina tarvitse ymmärtää. On suuri etuoikeus olla kotimaisessa kantaesityksessä mukana. Siinähän on käsittämätön tilaisuus olla ensimmäisenä panemassa puumerkkiä! Toisaalta tietysti on vaikeutena, ettei ole aikaisempia esityksiä osviittana siitä, miten sen tulisi toimia.

Mikä on suhteesi yhtäältä vanhaan ja toisaalta uuteen musiikkiin?

- Uudessa musiikissa kiinnostaa aina ensinnäkin se, että ollaan tuntemattomalla alueella. Sitä ei ole koluttu läpipuhki. Siitä ei ole kymmeniä levytyksiä.

- Toiseksi, mikä voisi olla mielenkiintoisempaa kuin keskustella elävän säveltäjän kanssa tai olla vaikuttamassa siihen millainen kappaleesta tulee? Tietenkin lähtökohta on partituuri ja libretto, mutta lopputulos on aina ryhmätyön tulos, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

- Tässä vaiheessa kotimainen modernismi kiinnostaa todella paljon. Laskeskelin äsken, että olen kantaesittänyt 11 kotimaista oopperaa. Vuonna 1984 oli ensimmäisenä Sallisen Kuningas lähtee Ranskaan, viimeisimpänä Tikan Luther.

- Toisaalta on haastavaa laulaa mikä hyvänsä Mozartin ooppera, koska niissä on laulun teknisen osaamisen kannalta sellaisia vaatimuksia, joita harvemmin on modernissa musiikissa osaamisen kriteerinä.

Koetko paljon esitetyn klassisen teoksen esittämisen vaikeaksi?

- Kun sellaiseen ryhtyy, niin äänellisesti taidolliset vaatimukset ovat korkealla, koska Mozart panee polvilleen kenet hyvänsä. Kun tietää, että siitä on yhtä monta versiota maailmassa kuin on mezzosopraanoitakin, ja kuitenkin pitäisi olla vuorenvarma, että näin minä sen näen. Että voi seisoa jokaisen repliikin takana.

- Totuudellisuuden ja näkökulman löytäminen on aina henkilökohtaista. Se liittyy nimenomaan ohjaukseen, ja juuri tässä Mozart-Verdi -maailmassa se on vaikeaa. En tarkoita, että pitäisi keksiä moderni ohjaus, vaan uskottava tapa sanoa.

LIBRETON MUKAAN

Onko sinulla kokemuksia klassikkojen moderneista ohjauksista, tyyliin Sellars?

- Ei. Olen nähnyt niitä kyllä, ja silloin kun se toimii, niin hyvä niin. Mutta jos se on itsetarkoitus, ettei muuten pystytä tekemään, niin kannattaa harkita kaksi kertaa, onko se tarpeellista. Tavattoman hyvin toimi tämän talon Mozartin Cosi fan tutte, joka modernisoitiin. Siinä oli näkemystä. Mutta miten voi sanoa jonkun ihmisen näkemyksestä, että onko se oikea vai väärä?

Ohjaaja - ainakin saadessaan valita - tarttuu teokseen josta löytää jotain mikä puhuttelee. Muutakin kuin että lauletaan kauniisti ja käydään korkealla.

- Jos rooliin kuuluu laulaa kauniisti niin hyvä niin. Mutta jos vain sen takia on rakennettu teatteria ympärille, niin kyllähän sitten voi samantien ostaa levyn. Ei siihen tarvita näin kallista koneistoa ympärille. Onhan tämä hiukan kallis taidemuoto.

Christa Ludwigin mestariluokkaa tv:stä katsellessani näin, että kyllä hän sitä roolia koko ajan ajoi laulajista ulos. "Jos vain laulaa aariaa, se on tylsää," hän totesi. Kun opiskelija lauloi Dorabellan aariaa, niin Ludwig kommentoi, että "sinulla on kaunis ääni, mutta tässä neito on hengästynyt, tässä hupsu, tässä hysteerinen" ja niin edelleen. Mozartin fraasitoistojen kohdalla hän alleviivasi, että siihen toistoon pitää saada laulun sävyjen kautta syy.

- Rooli on henkilö, laulu ei ole vain tekninen suoritus. Miksi joku sanoo jotain? Ensin on tietenkin se, mikä kuullaan, mikä libretossa on tekstinä. Mikä on päälause - ja vielä intressantimpaa - mikä on sivulause? Se on tärkeämpi, sieltä tulee se näkökulma. Miksi joku jotakin sanoo. Muistan yhden kommentin, että eihän näyttämöllä voi näytellä kysyvää selkää, ei asia näy siitä mihinkään. Eli yhtä asiaa voi ilmaista ja toista peittää. On tehtävä vain selväksi, miksi.

- Olen ihan varma siitä, että jos ihminen tietää lavalla ollessaan miksi hän sinne on tullut, niin yleisön mielenkiinto herää välittömästi. Olen itsekin katsomossa huomannut, että joku valtavan iso rooli ei piirry millään, mutta joku hyvinkin minimalistisesti tehty rooli on se, minkä saattaa muistaa lopun ikänsä. Oli rooli iso tai pieni tai siitä väliltä, niin tärkeintä on sisäistää se. Kun parhaansa tekee, niin enempää ei voi kukaan vaatia. Mutta toisaalta, vähempikään ei riitä.

Miten maailmat ovat kohdanneet ohjaajien kanssa?

- Matkalle on mahtunut erilaisia mahdollisuuksia. Parhaimmillaan se on sitä, että haetaan kulmaa ikään kuin erilaisten peilien kautta. Ohjaaja näkee vaihtoehtoja, eikä tyydy vain yhteen laulajan tarjoamaan. Hän antaa myöskin liikkumavapautta, eikä sano "mä haluan sinulta tämän, muuta en halua nähdä." Ohjaaja kuitenkin vastaa siitä mitä lavalla tapahtuu.

- On myös sellaisia kokemuksia, ettei ole mitään ohjausta, on vain asetelmia näyttämöllä, ja sitten itse on yrittänyt parhaansa, värittänyt sakuroilla näin ja noin, toivoen parasta.

- Tietyt tunnetilat ovat hyvin fyysisiä, liike ilmaisee joka tapauksessa jotain. Tämä korostuu baletissa, joka joskus on nimenomaan kristallinkirkasta fyysistä ilmaisua. Sitä taitoa toivoisin omaavani. Alttius tilanteessa on tärkeintä, eikä niin että "mä teen näin, tehkää muut mitä lystäätte".

Kaipaatko ohjaajilta enemmän musiikillista kompetenssia?

- Aina voi toivoa, mutta jos ohjaamisesta häviää se teatterin osaaminen, niin sitä ei mikään musiikillinen kompetenssi korvaa. Jos ohjaaja on teatterimies, niin ollaan yleensä hyvissä käsissä. Laulajan pitää osata laulaa, ja jos lisäksi osaa näytellä, niin vielä parempi. Näin päin sen pitää oopperassa olla - laulu on väline ja rooli on kirjoitettu nuotille eikä puheelle. Ohjaajalla pitää olla musikaalinen suhde tekstiin, vaikkei hänen tarvitse osata lukea partituuria.

Entäs kapellimestarit?

- Kapellimestarin pitää tietää, että lavalla ollaan usein liikkeessä, ja tajuta myös sen liikkeen pulssi. Pitää osata yhdistää se musiikin pulssiin. Lyönnin selkeys on tietenkin A ja O, ja kun sellaisen montusta näkee, niin voi Herraa siitä kiittää. Kun voi pyytää johonkin epävarmaan kohtaan varmistusta ja näkee montusta kasvot eikä päälaen, olo on turvallinen. Laskuvirheenkin mahdollisuus on elämässä mahdollinen. Yli päätään on tärkeätä, että ollaan samaa mieltä sisääntuloista ja tempoista, ettei ole ylivaltiutta kumminkaan päin.

PÄIVITTÄISET ASKAREET

Millainen on oopperalaulajan työpäivä?

- Jokaisella on toki omat kuvionsa. Aamulla lasta kouluun ja koiraa lenkille, mutta melkein joka päivä alkaa se äänen rassi. Harmillista on, että jos joku päivä jotain osaa, niin seuraavana aamuna se ei välttämättä sujukaan. Ikään kuin alusta aletaan joka päivä. Eikä sitä yhden elämän aikana opita, on se sen verran vaikeaa. Vaikka ikuinen distanssi kuitenkin pysyy aina, niin pirulaisessa on joskus se osaamisen jippo niin lähellä. Melkein käsikopelolla voi kokeilla, että se on aivan tuossa. Äänen tuottamisen riemu, se keksimisen riemu, joka siinä vilahtaa - pitää tilanteen vireänä. Tosin joskus mennään epätoivon syövereidenkin kautta.

- Laulu on lihasmuistia, joka muuttuu päivittäin. Limakalvon tila muuttuu päivittäin, varsinkin naisella. Ammattitaito ei pysy muuten yllä kuin ääntä veivaamalla. Ääni on paikka, mikään muu ei ratkaise. Jos ääni ei ole paikka, ei sillä tee mitään. Kun on sairas, niin olo on epätoivoinen.

- Kotona opetellaan stemma, ja korrepetiittorin kanssa lisää. Mukaan tulevat ensemblet - duo, trio, kvartetti - mikä milloinkin. Musiikkiharjoitusten mukana tulee kapellimestari - mitä aiemmin sen parempi. Tempot alkavat täsmentyä. Kun mukaan tulee ohjaaja, siirrytään näyttämölle asemaharjoituksiin pianistin kanssa. Sitten mukaan tulevat orkesteri, puvut, maskit, kampaukset ja alkaa kokeilu ja akustisten tilojen omaksuminen. Miten toimii dialogi yleisön kanssa, miten alkaa vastavuoroisuus velloa. Sitten rippu aukeaa, eikä kahta samanlaista iltaa ole, ei mistään kappaleesta, ei ikinä.

Käykö niin, että illalla laulat yhtä, ja aamulla harjoittelet toista?

- Kyllä vaan. Myös eri iltoina lauletaan esityksissä kahta aivan erilaista roolia. Työläintä kuitenkin on, jos aamulla on harjoitukset ja illalla esitys.

Paljonko harjoitusrupeamaa helpottaa, jos rooli on tuttu?

- Tietenkin ulkoa opettelu jää pois. Tietysti sekin vaikuttaa, paljonko aikaa edellisestä esityskerrasta on kulunut. Kyllä tutummat roolit palaavat mieleen pienellä lämmityksellä nopeasti.

Kuinka lyhyellä varoitusajalla voisit ottaa keikan? Nyt on torstaiaamupäivä. Jos puhelin soisi ja pitäisi lauantaiksi lähteä Göteborgiin, lähtisitkö?

- Voisin, jos se olisi kantarepertuaariin kuuluva osa. Oopperassa esitettiin Mussorgskyn Boris Godunov ja aiemman sesongin aikana Wagnerin Reininkulta. Hampurista kysyttiin torstaina, Hanna Schwarzin sairastuttua, pääsenkö perjantain aamukoneella harjoituksiin laulamaan rampista Reininkultaa. Sain ohjauksesta videon, ja oli mahdollista, että lauantaina piti laulaa. Hirvittävässä pakossa ja stressissä ihminen pystyy tekemään sellaista, mitä ei kuunaan selvinpäin tekisi. Hermopaineen takia saattaa ensimmäinen kerta onnistuakin, mutta toinen kerta olisi taatusti hirveämpi.

- Lauloin sen lauantaina, ja se meni ihan hyvin, mutta sen jälkeen olin fyysisesti ja psyykkisesti totaalisesti kuollut. Onneksi minulle selvisi vasta jälkeen päin, että kyseessä oli uusintaensi-ilta. Hyvä vain kun en tiennyt!

- Vanhan talon aikaan sattui kerran, että olin Tampereella tekemässä oratoriota, ja sairaustapauksen johdosta soitettiin, että pääsenkö illaksi. Olin tulossa toisen projektin kenraaliin Helsinkiin ja tiesin ettei se seitsemäksi ehdi loppua. Silloinen pääjohtaja Ilkka Kuusisto jutteli mukavia yleisölle, kunnes sai merkin että olen tullut taloon. Siinä suunnilleen kävellessä peruukkia päähän ja mekkoa niskaan ja lavalle. Junassa oli partituuri, ja korrepetiittori oli vastassa. Kävimme takseissa läpi sen minkä ehdimme. Kollegat auttoivat, mutta tuollaisissa tilanteissa tietysti melkein kaikki kelpaa, kunhan vaan laulat. On toki paljon sellaisiakin paikkoja, joihin ei kerta kaikkiaan voi hypätä.

Joissakin suurissa taloissa ilmeisesti pyritään juuri siihen, että voidaan kierrättää laulajia?

- Se on "tuotantotoimintaa", jollaista meillä ei onneksi vielä nähdä..

STADIONILLE

Miten pitkä prosessi on uuden teoksen työstäminent? [Adamsin] Klinghofferin kuolemassa teit lyhyen kohtauksen. Milloin aloitit sen työn?

- Ensi-ilta oli helmikuun alussa. Nuotin sain viime keväänä, mutta työskentely aloitettiin syyskuun alussa, osaltani loppusyksystä, kun oli tiukka jakso. Ensimmäisessä näyttämöharjoituksessa on jo osattava ulkoa.

Entä isompi rooli, esimerkiksi Charlotta Rautavaaran Aleksis Kivessä, jonka ensi-ilta oli Savonlinnassa heinäkuussa 1996?

- Edellisenä syksynä tuli nuotti käteen. Kantelisen Paavo Nurmessa olin mukana itse sävellysprosessin kestäessä, eli tapasin säveltäjän ennen kuin osaa oli sävelletty, keskustelimme libretosta ja kävimme asioita läpi. Käsittääkseni roolini (Tumma nainen) ei ollut Haavikon alkuperäisessä käsikirjoituksessa, vaan se ilmaantui mukaan työryhmän viedessä projektia eteenpäin. Jopa yksi vuorosanakin tuli mukaan työstön aikana.

Mikä oli fiilis laulaessa, kun kävelit Stadionin nurmikon poikki?

- Se oli uskomatonta! Kun yleensä on näyttämö, ja yleisö on edessä, ja takana on privaattipuoli, niin sitä ei nyt ollutkaan. Ilmaisu oli joka puolelta nähtävissä. Ja kuitenkin yleisö tuntui niin kamalan lähellä olevalta! Tuotantotekniikka oli tietenkin hieman erilaista. Toisen korvan monitorinapista tuli apulaiskapellimestarin "yks-kaks-kolme-nyt"-komennot, ja toisella yritti kuunnella [Jyväskylän] orkesteria ja äänimonitorointia.

Oli mielenkiintoista, että se nousi yleisön läsnäolosta siivilleen. Seitsemän tunnin päivää tehtiin, ja moni sanoi, että tämä on mahdoton tehtävä. Holmberg teki siitä mahdollisen työryhmänsä kanssa.

Kun nyt päästiin stadionille, niin miten suhtaudut pavarotti-ilmiöön?

- Minulla on yksi kokemus, Domingo Messukeskuksessa, enkä siitä mitään kostunut. Ymmärrän, että haetaan mahdollisimman suuria forumeita, jotta yhä useammat ihmiset voisivat siitä onnesta tulla osalliseksi. Mutta minulle ei siinä ollut yhtään mitään, saman kuulen levytä, ja paremmin miksattuna, niin kuin pitää ollakin.

Onko unelmarooleja?

- Olen ollut innoissani monestakin, mutta valinta taitaa päätyä suomalaiseen, eli Aarre Merikannon Juhan Marjaan ja Rautavaaran Aleksis Kiven Charlottaan. Näissä rooleissa on kokemisen kipupiste vailla vertaa.

Onko toiverooleja, joita haluaisit tehdä?

- Toiveroolit ovat niitä rooleja, joihin en ole vielä tutustunut. Mielenkiintoista on, kun tekee samassa oopperassa kahta roolia, ympyrä tavallaan sulkeutuu. Brittenin Albert Herringissä tein aikanaan Nancyn pariinkin kertaan, ja nyt sitten Vantaan oopperan produktiossa Albert Herringin äidin. Silloin saa toisen näkökulman koko teokseen.

Mitä pidät levyttämisestä?

- Hirveätä, se on niin kohtuutonta, silmittömän kamalaa. Kuulla omaa ääntään taltioituna on sietämätöntä (naurua). Tottakai taltioinneilla on paikkansa, mutta matkaa oman suorituksen hyväksyntään riittää. En ole tehnyt yhtään levytystä, johon olisin itse tyytyväinen. Pitäisi ehkä tehdä vain suoria livetaltiointeja, koska näin tehtynä tallenne kestää myös mahdolliset virheet.

TYÖPAIKKA

Kansallisooppera on taidelaitos, palvelulaitos ja työpaikka.

- Perin Taru Valjakalta solistikunnan sihteerin tehtävät kymmenisen vuotta sitten. Olen Eläkesäätiössä henkilökunnan toisena edustajana ja hallintoneuvostossa olen ollut nyt kaksi vuotta ja lisäksi työsuojelutoimikunnassa solistien edustajana. Tänä aikana olemme siirtyneet Muusikkojen liittoon Näyttelijäliitosta.

Jännittävää on, kun on voinut katsoa kokonaisuutta toisestakin päästä. Asioissa on aina kaksi puolta. Talon tehtävä on tuottaa hyviä näytöksiä, ja siteeraan Juhani Raiskista, "näyttämö on pyhä paikka" - kaiken tässä talossa pitää toimia sen suuntaisesti. Se on velvoite ja myöskin oikeutus tulla taloon töihin. On yleisö, jota kohtaan on velvollisuus tehdä parhaansa.

Talossa on noin kuusisataa ihmistä töissä, ja solistit ovat sitä librettoa toteuttavaa ryhmää. Mielestäni talossa ei ole yhtään henkilöä, jonka peukalon jälki ei näkyisi illan näytöksessä tavalla tai toisella. Yksikin vektori väärään suuntaan on tarpeetonta. Teen parhaani, että ne vektorit osoittaisivat sinne lavan suuntaan.

Meidän on vain tehtävä maksimaalisen hyviä näytöksiä. Itse kunkin pitää tietää, miksi on tullut tällaiseen taloon töihin, yksikään työntekijä ei ole tarpeeton. Jos siltä alkaisi tuntua, niin siihen pitää pureutua välittömästi. Henkinen hyvinvointi on parhaan mahdollisen työpanoksen perusta. Yleisö ei halua kuulla selityksiä, eikä sen tarvitsekaan. Maksettuaan 400 markkaa lipusta ei halua kuulla mitään selityksiä, miksi illan esitys ei olisi täysipainoinen. On tultava vuorenvarmasti ja mielellään. Talon taiteellinen taso on moneen kertaan ulkomaillakin korkeaksi havaittu.