Amerikkalaisten levytyssopimusten pahimmat koukut

Billboard-lehti on muutaman viime vuoden aikana käsitellyt laajasti ja seikkaperäisesti äänilevyalan sopimuskysymyksiä sekä alan piirissä tapahtuvaa poliittista toimeliaisuutta. Viime kuukausien aikana on lehdessä julkaistu monia laajoja artikkeleita levytyssopimuksiin liittyvistä kiistoista ja oikeudenkäynneistä. Lehti on myös tehnyt laajoja haastatteluartikkeleita aiheesta.

Billboard on myös laatinut luettelon levytyssopimuksiin liittyvistä epäkohdista, jotka eniten ärsyttävät taiteilijoita. Niitä ovat muun muassa seuraavat asiat:

- Takaisinmaksuvelvollisuus. Se tarkoittaa, että taiteilijan on maksettava kokonaan takaisin levy-yhtiön maksama ennakko. Vähennettäväksi tulevat kaikki levytys- ja tuotantokustannukset, jotka liittyvät taiteilijan levyihin. Lisäksi taiteilija joutuu maksamaan 50 % ulkopuolisen “markkinoijan” kuluista. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sellaisia kuluja, jotka aiheutuvat siitä, että levy pyritään saamaan esille radioissa ja televisiossa ja muualla. Levy-yhtiö palkkaa ulkopuolisen tekemään tätä työtä, jotta ei itse joutuisi kyseenalaiseen valoon, kun tässä “markkinointityössä” usein käytetään päivänvalolle arkoja keinoja. Taiteilija joutuu myös maksamaan 50 % videoidensa tuotantokustannuksista ja jopa 100 % julkistamis- ja markkinointikuluista. Julkistamiskiertueiden kustannukset taiteilija maksaa vähintään puoliksi tai sitten kokonaan. Useimmissa tapauksissa taiteilija ei itse voi päättää sitä, miten suuriksi kustannukset nousevat.

- Work for hire -määräys. Taiteilijat allekirjoittavat sopimuksen, johon sisältyy sellaisenaan tämä määräys josta ei voi neuvotella, jolloin levy-yhtiöstä tulee sopimuksen mukaisesti syntyvien äänitetallenteiden omistaja eli tekijä. Yhtiöt menettelevät näin siitä huolimatta, että äänitteet eivät ole work for hire -luettelossa, varsinkaan sen jälkeen, kun levy-yhtiöiden aloitteesta lakiin tullut lisäys poistettiin. Levytyssopimuksiin kirjataan toisin sanoen määräys, joka näyttäisi olevan selkeästi ristiriidassa lain kanssa.

- Sävelteosten määrää koskeva rajoitus. Se säätelee rahamäärää, jonka taiteilija enintään voi saada levyllään olevien teostensa mekanisointikorvauksena. Levy-yhtiö maksaa mekanisointikorvausta enintään tietystä osasta levyllä olevia kappaleita. Jos esimerkiksi kaikki kappaleet ovat esittäjän omia teoksia, mekanisointikorvaus maksetaan osasta ja osa jää maksun ulkopuolelle. Näin levy-yhtiö säästää kulujaan.

Liittovaltion lainsäädännön mukaan tällainen sopiminen on kyseenalaista. Levy-yhtiöiden käyttämissä vakiosopimuksissa enimmäismäärä on 75 % korvauksen minimimäärästä, jonka hallitus on vahvistanut. Sanottua liittovaltion vahvistamaa korvausta nostetaan elinkustannusten nousun mukaisesti. Levytyssopimusten korvaukset eivät seuraa kehitystä.

- Säännökset, jotka koskevat ulkomaisesta ja levykerhojen kautta tapahtuvasta myynnistä tehtävää rojaltin alentamista. Jos taiteilijan rojalti on esimerkiksi 12 %, ulkomaisen myynnin prosentti on 9 Englannin osalta ja 6 % muiden maiden osalta.

- Ilmaiskappaleita koskeva määräys, jonka mukaan artisti ei saa rojaltia 15 %:sta tai jopa sitä suuremmasta osuudesta levyjään, koska ne luokitellaan ilmaiskappaleiksi. Näin tehdään siitä huolimatta, että nämä levyt myydään kauppiaille alennuksella.

- Vastavakuusmääräys. Sen perusteella yhdestä levystä saatujen ennakkojen kattamiseksi voidaan käyttää muita saman taiteilijan levyistä maksettavaksi erääntyviä rojalteja.

- Pakkausvähennys, joka voi olla jopa 25 % vähittäismyyntihinnasta. Digitaalisessa muodossa tapahtuvan äänitteiden myynnin osalta tällainen vähennyksen osoite on väärä, koska sillä tosiasiallisesti katetaan levy-yhtiöiden kuluja uusien elektronisten jakelumuotojen kehittämiseksi.

- Vahinkovähennys. Se oli käytössä vanhaan aikaan, kun levyt vielä saattoivat särkyä matkalla kauppaan. Tämän vähennyksen perusteet lakkasivat jo 50-luvulla savikiekkojen kadottua markkinoilta, mutta paperilla se jatkaa yhä elämäänsä.

- Uuden teknologian rojalteja koskevat vähennyssäännökset. Ne voivat olla jopa 25 %. Aivan viime aikoihin asti yhtiöt alensivat rojalteja myös CD:n kehityskustannusten kattamiseksi. CD on ollut olemassa jo 15 vuotta. Nyt tämän vähennyksen sanotaan kattavan DC-kasettien, DVD-audiolevyjen ja audiofile-levyjen kustannuksia. Taiteilijoilta siis peritään ainakin osa uuden teknologian kehittämiskustannuksia alentamalla heille maksettavia rojalteja.

Voidakseen maksaa kaiken yllä luetellun taiteilija tarvitsee paljon rahaa. Yhdysvalloissa levy-yhtiöt saattavat maksaa tuntuviakin ennakkoja taiteilijoille, mutta vain poikkeustapauksessa taiteilijalle jää jotakin käteen. Levyjen tuotanto, markkinointi ja muut kustannukset kohoavat niin suuriin summiin, että ennakot hupenevat kokonaan. Monet taiteilijat eivät koskaan ole saaneet ennakoiden lisäksi levyjensä myynnistä lainkaan rojaltia. Viime aikoina julkisuudessa on kerrottu monista taiteilijoista, joiden levyjä on myyty suuria määriä, mutta jotka eivät ole saaneet käytännössä niistä lainkaan tuloja.

Yhdysvalloissa ja myös Englannissa levy-yhtiö toimii pankin tapaan. Yhtiö tavallaan lainaa taiteilijalle rahaa levyn tuotannosta ja markkinoinnista aiheutuviin kustannuksiin. Ero pankkiin nähden on siinä, että levy-yhtiö ottaa taiteilijalta myös oikeudet. Jos taiteilija lainaisi rahat pankista, hän saisi pitää tekijänoikeuslakiin perustuvat oikeudet itsellään täysimääräisesti.

Amerikkalaisen levytyssopimuskäytännön seuraaminen on eurooppalaisesta näkökulmasta hyödyllistä, koska amerikkalainen käytäntö leviää koko ajan Eurooppaan ja myös esimerkiksi meille Suomeen. Tästä syystä on erityisen arvokasta, että taiteilijat nyt näkyvästi ovat lähteneet vastustamaan yksipuolista sopimusjärjestelmää. Ja, yllättävää kyllä, myös saaneet paljon tukea poliitikoilta, medialta ja alan ammattilaisilta.

Lähde: Billboard syyskuu 22/2001