Kalmukkeja ja sinfonikkoja

Juki Välipakka

Ääntelevä haitarinsoittaja työstää
improvisaatiota klassikkojen kanssa
teoksessaan KalmukkisinFonia

Nakkilalaisen soitinrakentajan tilaustyönä tekemistä rummuista lähtee mahtava kumu. Mamba ja Samuli Kosminen häärivät erikoisen näköisten perkussiotelineneiden keskellä luoden polyrytmistä vyyhteä. Sinfoniaorkesteri veivaa hieman turkkilaiseen musiikkiin vivahtavaa sekvenssiä. Puhaltimet ja jouset improvisoivat. Nauhalta tulee efektejä. Kaiken keskellä soi haitari. Kimmo Pohjonen ja Tapiola Sinfonietta treenaavat.

Taiteesta kansanmusiikkiin

Kimmo Pohjosesta piti tulla lentopalloilija, mutta viisitoistavuotiaana hän huomasi ettei ollut tarpeeksi pitkä. Kultuaan radiosta että haitarinsoiton maailmanmestari Merja Ikkelä opettaa Helsingissä musiikkilukiossa hän päättikin muuttaa Helsinkiin ja ryhtyä opiskelemaan musiikkia.

Pitkä matka on kuljettu siitä tähän. Nyt Pohjonen valmistelee Tapiola Sinfoniettan kanssa uusinta teostaan KalmukkisinFonia.

Haitaria Pohjonen on soittanut kymmenvuotiaasta saakka. Hänen isänsä soitti haitaria, ja paikallisen työväenopiston pelimannipiirissä Viialassa Pohjosellakin oli mahdollisuus oppia.

Vakavampi musiikinopiskelu alkoi konservatoriossa klassisen musiikin parissa. Taidemusiikkia tuli soitettua aika monta vuotta, ja pyrintä solistiselle osastolle oli vahvasti mielessä. Sitten puolivahingossa Pohjonen osui katsomaan kansanmusiikkiosaston silloisen ensimmäisen vuosikurssin Niekku-yhtyeen matineaa.

Matinean jälkeen Pohjoselle oli selvää, että hän haluaa kansanmusiikkiosastolle. Pyrintä solistiselle jäi. Alkoi muutoskausi, jonka kuluessa taidemusiikkiopinnot pikkuhiljaa jäivät, ja kaikenlaisten kokeilujen kausi kansanmusiikkiosastolla alkoi.

Improvisaatiota ja efektejä

Pohjonen on tullut tunnetuksi improvisaatiosta ja efektien käytöstä. Näitä on kuultu sekä soolokeikoilla että Ismo Alanko Säätiön kanssa. Myös trio Heikki Laitinen/Reijo Kela/Kimmo Pohjonen on hyödyntänyt efektimaailmaa improvisoiduissa esityksissään.

- Kansanmusiikki-improvisaatio, mitä siihen aikaan alkoi olla siellä osastolla, oli mulle ainakin kova juttu, kertoo Pohjonen.

- Silmät alkoivat avautua pikkuhiljaa sille, että musiikkia voi tehdä muutenkin kuin nuoteilla. Muutos vaikutti siihen, että alkoi taas tehdä musiikkia omasta päästään, omia biisejäkin.

Joskus opintojen puolivälissä Pohjonen löysi efektilaitteet osaksi musiikintekoa. Koulukaveri kysyi soittamaan Toni Rossi & Sinitaivas -yhtyeeseen. Pohjosen huomio kiinnittyi ensimäistä kertaa kitaristin efektipedaaleihin.

- Menin musiikkiliikkeeseen ja ostin ensimmäisen pienen Bossin pedaalin. Siitä se sitten lähti, naureskelee Pohjonen. Vuosia tämän ensimmäisen herätyksen jälkeen Pohjosella oli yhteinen projekti kitaristi Jarmo Saaren kanssa.

- Sillä oli myös paljon vaikutusta, kun siinä sitten Jarmon laitteisiin tutustuin, Pohjonen toteaa.

- Pikkuhiljaa alkoi sitten tulla tunne, että olisi kivaa löytää hai-tarista uusia soundeja. Oli aikamoinen kyllästymisvaihekin koko soittimeen menossa.

- Ja sitten kun alkoi käyttämään äänentoistoa ja efektejä, niin kyllähän se tunne oli sellainen että ei meinannut housuissaan pysyä! Aivan kuin olisi uusi soitin auennut kymmenien vuosien jälkeen. Löytyi uusia soundeja, erilaisia äänimaailmoita. Sai rakennella omia efektejä. Todellinen herätys meikäläiselle, hehkuttaa Pohjonen.

Pohjonen käyttää musiikissaan myös omaa ääntään.

- Se tuli myös mukaan kansanmusiikkiosaston aikoina. Se vain tuntui luontevalta, ja on hauska soundi; yhdistää haitaria ja omaa ääntä. Välillä sitten soolokeikoilla tuli ihan vokaalibiisejäkin. En pidä itseäni kuitenkaan minään laulajana, vaan enemmänkin ääntelijänä, määrittelee Pohjonen.

- Englanninkielinen nimike jota käytän on voicing. Accordion & voicing on hyvä määritelmä, sen alla mahtuu tekemään monenlaista.

Säätiö tuli kuvioihin mukaan Ismo Alangon näkemän soolokeikan myötä. Alanko oli tullut keikan jälkeen kiittämään, ja todennut että olisi kiinnostavaa tehdä jotain yhteistyötä.

- Jos ajatellaan rokkipuolen ihmisiä, niin Ismo oli sellainen, josta jo etukäteen kuvittelin että se voisi toimia hyvin. Ja niin se on toiminutkin. Meillä on aika yllättävän samantyylinen tapa tehdä musiikkia.

Rokkibändin tavan työstää musiikkia Pohjonen on tuonut myös käsillä olevaan projektiinsa.

Sävellystyön vapaus

- Säveltäjänä en ainakaan kuulu mihinkään koulukuntaan, naurahtaa Pohjonen.

- Kansanmusiikkiosastolla on pikemminkin ollut se ajatus, että jokainen voi säveltää ja itse lähteä tekemään. Paras sävellyksen opettaja on varmaan ollut muitten sävellysten ja konserttien kuunteleminen.

- En tunne tällä hetkellä mitään välttämätöntä tarvetta siihen että pitäisi mennä sävellysoppiin. Tavallaan pidän enemmän jopa vahvuutena sen ettei välttämättä kuulu mihinkään koulukuntaan. Mitkään sävellyksen lait eivät tavallaan sido mua, olen vapaa kaikista niistä säännöistä ja kaavoista mitä sävellykseen liittyy sävellyskoulukunnissa.

Pohjosen metodi tehdä musiikkia on ollut mahdollisimman vapaa myös nuottikuvasta.

- Viimeiset kaksikymmentä vuotta olen tehnyt musaa täysin päässäni. Nauhoittamalla ja pään sisällä. Jos olen tehnyt bändille, niin olen kirjoittanut tosi vähän nuotteja. Kaikki on aina ollut pään sisällä, ja jos ollaan treenattu bändin kanssa, niin mä sitten sanon soinnut tai annan sointulaput.

Idea yhteistyöstä Tapiola Sinfoniettan kanssa tuli orkesterin intendentti Satu Angervolta hänen nähtyään Pohjosen Broken Windows -esityksen maaliskuussa -98. Kun Pohjoselta kysyttiin, säveltäisikö tämä musiikkia Tapiola Sinfoniettalle, hän ajatteli ensin ei, mutta alkoi sitten kiinnostua tilanteen tarjoamista uusista lähestymistavoista. Kun vielä orkesterinkin puolelta asiaan haluttiin pureutua kunnolla, asia alkoi toteutua.

- Nyt sitten kun tuli tämä Tapiola Sinfonietta -homma, niin halusin jatkaa tätä tekemisen tapaa mahdollisimman pitkälle. Mahdollisimman paljon pitää päässä, mahdollisimman vähän kirjoittaa nuoteille. Koko ajatushan siinä että miksi tekisin Tapiola Sinfoniettalle jonkun jutun oli se että löytäisin jonkun uuden näkökulman sekä itselleni että niille, tähdentää Pohjonen.

Apua on kuitenkin tarvittu kommunikaation helpottamiseksi.

- Riku Niemi on sitten ollut konsulttina orkestroinnissa ja auttanut kirjoittamaan nuotteja. Pakko on ollut kuitenkin nuotteja käyttää, koska se on helpoin tapa kommunikoida, varsinkin alkuun, toteaa Pohjonen.

- Koko nuotintamisvaiheessa oli kuitenkin sellainen ajatus, että mahdollisimman vähän pistän mitään nuoteille ja mahdollisimman vähän orkestroin mitään. Enemmänkin sitten sovitetaan siinä tilanteessa, ja on teemoja ja muuta mitä sitten heitetään mun käskystä tai pyynnöstä päällekkäin. Ettei koko juttu ole valmiiksi orkestroitu.

- Mitä vähemmän sitä nuottimateriaalia on, sitä helpommin siitä päästään eroon. Mun tavoite olisi nimenomaan se, että koko konsertti soitettaisiin ilman nuotteja. Siihen liittyy taas tämä ajatus, että mä uskon bändin soivan paremmin ja kuuntelevan toisiansa paremmin jos ne soittaa ilman nuotteja. Oli myös tämä ajatus, että jos kukaan ei ole johtamassa, niin siitä tulee enemmän sellainen bändi joka kuuntelee.

Improvisaation filosofiaa

Soolokeikkojen ja Säätiön lisäksi Pohjosella on ollut esityksiä Heikki Laitisen ja tanssija Reijo Kelan kanssa.

- Se oli sellainen trio, että tehtiin aika paljon improvisoituja esityksiä. Mentiin vain johonkin tilaan ja alettiin soittaa, ja Reijo alkoi tanssimaan. Improkeikat ovat aina olleet hyvin mielenkiintoisia. Se, että menee aivan tyhjän päältä tilanteeseen vaatii kyllä aika paljon itsetuntoa. Että voittaa sen pelon ja menee vaan siihen juttuun täysillä välittämättä mistään muusta.

- Silloin löytää sellaisia juttuja mitä ei treenatessa löydä, Pohjonen pohtii.

- Siinä tulee sellainen oma tilansa mihin joutuu. Siihen vaikuttaa esityspainekkin. Yhtäkkiä siten vain huomaa löytävänsä jotain, että ai jaa, tämmösiäkin juttuja... Ne jää mieleen, ja sitten niitä alkaa ehkä kehitellä ja muutella.

- Tätä koskien on ollut merkittävää sellainen matala profiili kansanmusiikkiosastolla. Mielestäni on hieno tämä Laitisen näkemys, että ei tarvitse onnistua kun menee lavalle, vaan sinne voi mennä vähän kokeilemaankin. Ei tartte aina olla sataprosenttisen valmis esitys.

- Tietystikkään se ei aina toimi, ja tulee huonojakin esityksiä, mutta sen asenteen pohjalta voi ylipäätänsä lähteä siihen tilanteeseen, tähdentää Pohjonen.

- Että tavallaan virheitä ei ole, vaan erityyppisiä esityksiä, missä välillä onnistuu paremmin, välillä huonommin.

Ja yleensähän se virhe on ihmisen omassa päässä. Eihän kuulija tiedä mitä siellä pitäisi olla. Mä käytän paljon muun muassa säveltämisessä sitä että annan mennä vaan. Ja monta kertaa saatan jopa plokata omia virheitäni. Huomaa joskus että ne kuulostaa paljon paremmalta kuin se mitä mä alunperin tarkoitin, Pohjonen innostuu.

- Siinäkin ihminen on yllättävän kapea ja katsoo turhan kriittisesti itseensä. Ajatellaan aina, että jos se ei mene niinkuin sen oli ajatellut, niin se on virhe. Mä äänitän omat treeninikin. Aina niitä ei tietysti jaksaisi kuunnella, mutta sitten kun kuuntelee, niin sieltä löytyy hyviä juttuja. Se on mielestäni hyvä tapa tehdä, sillä treenikämppä on sellainen paikka missä pääsee hyvään tilaan. Siellä voi alkaa suoltamaan ihan ihmeellisiä juttuja, toteaa Pohjonen.

Klassikot improvisoimaan

- Ajattelin, että voisin tarjota myös sinfis-bändille uusia lähestymisnäkökulmia, kertoo Pohjonen lähtökohdistaan.

- Plus sitten vielä se, että aika paljon ollaan tehty töitä sen eteen että improvisoitaisiin siinä soitettaessa. Se oli myös yksi ajatus, että kun klassiset muusikot sitä niin harvoin joutuu tekemään, niin halusin tuoda heille jotakin sellaista mihin he eivät normaalisti joudu, summaa Pohjonen.

- Sitten oli vielä tämä ääniteknologian käyttö. Se on myös ollut olennainen osa tätä säveltämistä. Olen jonkin verran soittanut viuluakin tässä viimeisen vuoden aikana, ja hakenut viululle uusia soundeja erilaisilla efekteillä. Jotkut sävellykset on jopa lähteneet siitä, että on ollut joku tietty delay-kaiku tai efekti. Siitä sitten on lähtenyt jotain purkautumaan.

Tämä ajattelutapa on johtanut sinfoniaorkesterin aivan uuteen tilanteeseen.

- Sen takia Sinfoniettakin joutuu nyt soittamaan äänentoiston ja efektien kanssa, kertoo Pohjonen.

- Yleensähän kun tehdään näitä crossover-projekteja, niin se klassinen bändi on se joka työnnetään johonkin kulmaan. Rock-bändi veivaa, ja klassinen bändi on sitten joku pieni pihaus, kuriositeetti. Joku muu on aina "se" juttu. Mä halusin lähestyä tätä siten, että Tapiola Sinfonietta on "se" juttu. Tämä on niitten juttu missä mä olen mukana, eikä niin että ne vain säestää mua.

- Ja jos Sinfonietta soittaa efektien kanssa, niitten täytyy myös kuulla ne. Eikä siten, että miksaaja laittaa ne efektit vain yleisölle, vaan että se soundi lähtee jo lavalta. Siispä jokaisella on monitorit, ja meillä on nelipistekuuntelu. Mä ostin samanlaisen efektilaitteen kuin itselläni äänimiehelle. Hän sitten mun pyynnöstäni laittaa sen viuluille tai puhaltimille tai kenelle nyt halutaankin.

- Se voi olla aika uusi lähestymistapa jollekkin viulistille, joka on aina ollut yhtenä osana sitä kokonaisuutta, miettii Pohjonen.

- Nyt se voi parhaimmassa tapauksessa olla yhtäkkiä solisti joka vetelee jonkun efektin läpi ja koettaa pärjätä sen kanssa. Siinä on ollut aikamoinen hässäkkä ja sopeutuminen itse kullakin. Ihan tämä tekninen toteutus on jo ollut kovan miettimisen takana. Kuten mä luuppaan itseäni soolokeikalla, niin nyt mä myös äänitän tätä sinfoniabändiä ja luuppaan sitä livenä. Tämän kaiken kasaan vetäminen on kyllä ollut aikamoinen laboratorio.

Asenteita ja ennakkoluuloja

- Soittajat ovat olleet hyvin avoimia tälle tekoprosessille. Olenkin saanut itseni kiinni omasta ennakkoluulostani, jonka perusteella pidin heitä etukäteen kapeakatseisimpina, nauraa Pohjonen.

- Toisaalta, kun tähän prokkikseen lähdettiin, niin tiesin että tämä on hyvin erilaista kuin mitä he ovat tottuneet tekemään. Siksipä halusinkin tavata bändin etukäteen ja kertoa ajatuksistani. Toivoinkin että ne jotka ovat innostuneimpia lähtisivät mukaan, ja varautuneemmat tippuisivat pois. Sekin on varmaan vaikuttanut jäljelle jääneitten suhtautumiseen että ne tiesivät mihin ovat ryhtymässä.

- Nyt huomaa että muusikot alkavat olla yhä enemmän siinä mukana. Muutamat on halunneet tulla kokeilemaan mun kioskia ja halunneet laittaa viulunsa mun äänipöytään kokeillakseen. On alkanut tulla kyselyjä että mistäs näitä saa ja miten tämä toimii! Tämä olikin yksi tavoitteistani: jos muutama niistä menee ostamaan itselleen laitteita ja rupeaa jammailemaan himassa niitten kanssa, niin siten tämä prokkis on onnistunut yhdeltä osaltaan! Vähän nyt näyttäisi siltä että ne on kiinnostuneita ääniteknologian käytöstä.

Mielikuvia ja vaikutteita

- Kalmukkien tasavalta on Etelä-Venäjällä, mongolisukuinen kansa. Itse olen kalmukkiin törmännyt yhden Martti Huu-haa Innasen Kalmukki-nimisen taulun yhteydessä. Ihastuin siihen, ja tästä tämä kalmukki on jäänyt voimakkaasti mieleen.

- Kun nyt itse edustan kansanmusiikkigenreä, niin haluaisin KalmukkisinFoniassa yhdistää kaksi asiaa, klassisen ja kansanmusiikin. Eihän tämä mikään perinteinen sinfonia tule missään tapauksessa olemaan. Enhän mä edes tiedä mikä on sinfonia, eikä mun onneksi tartte tietääkkään. Mutta tämä on kuitenkin sen verran iso teos, melkein tunti, niin ajattelin siten yhdistää nämä kaksi sanaa. Suurempi kalmukki-teos, naurahtaa Pohjonen.

Etnisistä vaikutteista Pohjonen toteaa:

- Ei tässä sillä tavalla ole mitään vaikutteita kalmukkien musiikista. Kun ihmiset ei tiedä mitä kalmukki tarkoittaa, niin jotenkin ajattelin että se mielikuvana liittäisi siihen ajatuksen siihen sisältyvistä etnisistä elementeistä. Eikä nekään ole mitenkään tietoisesti siihen tulleet, vaan se on osa mun sävelkieltäni.

- Olen niin paljon häärännyt kaikenlaisten musiikkikulttuurien kanssa, että ne väkisinkin tulevat mukaan. Opiskeluaikana varsinkin on niin paljon jo tehnyt tietoisesti juttuja, että nykyään haluaa vain estottomasti suoltaa sitä musiikkia mikä tulee.

Kokonaisuus ja esitys

KalmukkisinFoniassa ei ole mitään varsinaista tarinaa, joka dramaturgisesti kuljettaisi teosta eteenpäin. Kuitenkin erilaisista kuvista ja tunnelmista muodostuu kokonaisuus.

- Olen yrittänyt pitää siinä sellaista punaista lankaa, että olisi jotain äänimaailmaa joka toistuu ja sitoo teosta yhteen, kertoo Pohjonen.

- Muuten voisi sanoa kyllä että se on sarja erilaisia kuvia, jotka muodostavat kertomuksen. Itse haluaisin että siinä olisi yhtä hyvin kaunista kuin rumaakin musiikkia. Yhtä hyvin erilaisia värejä kuin voimakkuuksiakin. Ja jos niitä on siinä paljon, niin sitten koen että se on onnistunut juttu.

KalmukkisinFonian tärkeänä osana on myös Valo Virtasen suunnittelema visuaalinen puoli.

- Visuaalisuus on ollut mulle aina tärkeä asia. Mulla on aina ollut konserteissa valomies, ja olen halunnut suunnitella valoja itsekkin. Kyllä me Valo Virtasen kanssa tavataan aika usein tämän visuaalisen suunnittelun tiimoilta.

Esityksen yleisilme on uutta myös Tapiola Sinfoniettalle.

- Sekin on hauskaa, että kun Tapiola Sinfonietta normaalisti tekee konsertin, niin se on tällainen klassinen, jossa musiikki puhuu puolestaan. Tämä taas on konsertti, joka on myös esitys. Se ei tarkoita sitä että meidän täytyy esittää jotakin, vaan siinä on nämä valot, ja kenties jopa joitakin koreografisia juttuja, jos se tuntuu luontevalta. Selvästi on ollut havaittavissa että soittajat on olleet kiinnostuneita tästäkin puolesta. On jopa alkanut tulla pieniä ehdotuksia. Kun nyt lähitulevaisuudessa pääsemme nuoteista eroon, niin odotan toiveikkaana että tämä puoli puhkeaisi kukkaan!

- Monista asioista joista ajatteli että tämä ei varmaan tule menemään läpi onkin alkanut löytyä sellainen yhteys kaikkien välille sen suhteen mitä ollaan tekemässä. Ennakkoluulot murtuvat puolin ja toisin. Tämä on ollut monessa mielessä hyvin opettavainen projekti itsellekkin tehdä.

Paneutuminen ja asenne

- Onneksi tajusin sen jo ajoissa että jos haluaa tämän onnistuvan, niin tässä täytyy olla kolme erilaista harjoitusjaksoa. Muuten tästä voisi tulla ihmisille vaan jonkinlaisia traumoja siitä, että vain raapaistaan jotakin pintaa. Näin ihmiset saavat kypsytellä näitä ajatuksia, toteaa Pohjonen.

- Normaalistihan Sinfonietta harjoittelee viidessä päivässä jonkun jutun, koska se matskuhan on valmiiksi kirjoitettua. Johtaja tietää tarkalleen mitä haluaa. Nuoteissa on kaikki merkit, senkun luetaan.

- Tässä se lähestymistapa on ollut vähän sellainen että ollaan kuin rokkibändi joka yhdessä hakee ja tuo ideoita. Paras idea on aina se, mikä tuntuu soittajalle itselleen luontevimmalta. Niinhän mikä tahansa bändi yleensä toimii, että jollain on kokonaisidea ja kaikki ruokkii sitä. Kokeillaan ja muutellaan.

- Välillä tämä on tässä ollut näille muusikoille varmasti tuskastuttavaakin kun ne joutuu jatkuvasti kirjoittamaan uusia juttuja. Mutta toisaalta he ovat alkaneet myös huomata että tässä veivaamisessa on oma pointtinsa.

- Tämä juttu elää koko ajan, ja varmaan tulee elämään ihan viimeiseen esitykseen asti. Sen ei tarvitse olla joka kerta samanlainen esitys, vaan se toimii esityksen omilla ehdoilla, ja sillä miten soittajat sen soittaa. Esitys tulee olemaan juuri sen näköinen kuin esittäjät ovat, Pohjonen hymyilee.

KalmukkisinFonian ensi-ilta on Savoy-teatterissa 10. marraskuuta 2000. Muut esityspäivät ovat 11. ja 12. marraskuuta. Esityskellonaika on 19.00. Esityksen tuottavat yhdessä Savoy-teatteri, Tapiola Sinfonietta ja Espoon kaupunki.