Jospa olisin intendentti

Rauhoittelua: en ryhdy intendentiksi, enkä pääsisikään, sillä olenhan jo virallisessa ikäluokkani eläkeiässä. Ja kouluttamatonkin.

Olen vuosikymmenten varrella nähnyt orkesteri-intendentin työn tilapäisen työnjohtajan kulmasta, sillä sitä kapellimestarina toimiminen on. Taiteellinen johtaja saa dirigentiksi muutaman vuoden sopparin, kun taas joku vierailee pomona ainoastaan viikon. Jollei työnjohdosta ole tykätty (hurmaannuttu!), ei toista diiliä tule.

Orkesterin intendentin työhön hakiessa paperit saattavat vakuuttaa, vaikka onkin onnenkauppaa, ovatko sosiaaliset taidot soveliaat taidetyön hankalina pidettyjen ihmisten pomoksi. Siksi haastattelut hommaan ovat tärkeitä. Kuten sekin, kuka haastattelee.

Intendentti valitaan silti usein liikaa ylhäältä päin, laitosta kuulematta. Moni hakija on soittajistolle eri teitä tuttu, ja orkestereiden verkosto kyllä tietää heidät asiantuntijoina. Oikeat kysymykset jäävät esittämättä, jollei työn tekijöillä ole valintaraadissa kunnollista edustusta. He haluavat hyvän intendentin, kyseessähän on koko taidelaitoksen tulevaisuus.

Mutta työnantaja, yleensä kunta, etääntyy siitä, miksi sen taidelaitokset ovat olemassa, mitä niiltä odotetaan. Taidelaitosten kaikkien työntekijöiden täytyy oman toimensa ohessa taistella saadakseen viestinsä päätösportaalle läpi – mikä on aivan kohtuutonta.

Päättäjiä kiinnostaa raha. Intendentiksi halutaan kurinpitäjä, kova luu vaikean ja äänekkään porukan (suun-)soittoa hillitsemään. Kun sitten rahan kautta pannaan homma tiukille, käy juuri niin kuin huono säästö tekee: nirhaamalla orkesterilta kymmenen tuhatta menetetään paljon, kun investoimalla olisi saatu huomattavasti enemmän. Pikkurahakin vaikuttaa.

Miellän orkesterin toimiston ensemblen tärkeäksi sektioksi. Intendentti on sen johtaja, ja hänen tulisi olla orkesterin voimakkain edustaja työnantajan suuntaan – ei työnantajan ase orkesteria vastaan. Orkesterissa on valtava määrä potentiaalia ja huippuosaamista, jonka moni päättäjä kuittaa pakkopullana toteamalla, että ”soitelkaa, siitähän teille maksetaan”.

En kadehdi intendentin työtä, mutta näen kentällä monia siinä loistavasti onnistuneita. Oikeat valinnat niin toimistoon, soittajistoon kuin kapellimestarinkin paikalle ovat poikineet yleisökiinnostusta, joka on yllättänyt kaupungin kerman: mitä, tunnetaanko meidät orkesteristamme! Hyvä intendentti on opastanut päättäjiä hyödyntämään tätä mainetta.

Musiikkitalon valmistuminen sai aikaan kiinnostusta klassiseen musiikkiin ympäri maan, ja nyt pitäisi intendenttien kaikkialla saada päättäjät vakuuttuneiksi siitä, että orkesterin kannattaa tehdä kiertueita (kotimaassakin) sekä striimata konserttinsa. Kunnan kulttuuri kukoistamaan!

Työntekijöiden hyvinvointia ja ammatin vaatimuksia pitää ajatella. Sellainen matematiikka, jossa hiihtoloma ei – kaupungin muutenkin hiljetessä – ole soittajille tyhjä, on huonoa laskentaa. Varsinkin, jos orkesteri sijoitellaan kesällä parille keikalle soittamaan, ja niiden väliin jää viikko niin sanottua vapaata. Ei keikkojen välissä oleva viikko ole vapaa: silloin tehdään työtä soittokunnon eteen seuraavaa keikkaa varten. Jo ensimmäistä lomanjälkeistä soittokertaa varten on oltava kotiharjoittelujakso.

Pomo, ymmärräthän tämän: kotiharjoittelu ei ole ”virtuaalityötä” tai lekottelua. Tiedäthän, että urheilijankin täytyy lämmitellä ennen suoritusta.

Ymmärräthän senkin, että jos työntekijöidesi joukossa on maineikkaita nimiä, on oman orkesterin etu antaa heidän esiintyä solistitehtävissä ja vierailijoina muuallakin. Kuten kapellimestari, intendenttikin on orkesterin palvelija.

Kunnan kulttuuri kukoistamaan!