Happamia karkkeja

Yhteiskunta muuttuu nopeasti ympärillämme – tai ainakin siltä vaikuttaa, kun seuraa kiihkoa kulloisenkin vaalituloksen jäljiltä ja sitä seuraavan hallinnon viestiä. Yksi viesti sotettaa yli muiden: olemme rutkasti velkaa, siksi maa on yhtiöiksi pantava.

Taidelaitoksemme kärvistelevät salasäästöjen kourissa. Kutsun niitä näiksi, koska jo paljon ennen tätä alkanutta valtionosuuskeskustelua on nyhtökulttuuria jouduttu tarjoamaan siellä sun täällä. Ulospäin näkyy glamour, mutta jokainen tekohengityksen varassa työskentelevä tekijä tietää, että täyttämättömiä vakansseja riittää, eikä sairassijaisia saa ottaa. Ohjelmisto supistuu, kun kekseliään laatiminen vaatisi investointeja (esimerkiksi tilausteokset), ja toisaalta se popularisoituu: varma keino saada sali täyteen on tarjota jukeboksina viihdettä suuren orkesterin säestyksellä.

M.A. Numminen puhui Turun soitannollisen seuran juhlakonsertissa sivistyksestä. 1960-luvulla hän halusi filosofikollegoineen tuoda populaarikulttuurin tutkimuksen piiriin kokonaisvaltaisuuden tukemiseksi. Nyt hän on huolissan korkeakulttuurin alakynteen joutumisesta, kun politiikan vaaka painuu populismin puolelle.

Näyttää usein, että pyritään keksimään sisällölle kaunis kuorrutus, mutta sisältöä itseään ei muisteta vaalia. Herkkä kasvatustyö kulttuurin puutarhassa jää raskaitten tuottavuusvaatimussaappaitten alle.

Ongelma on, ettei taidelaitoksen tulosta ole helppo määritellä. Lipputulot? Siinä piskuisessa budjettiosiossa, jossa kulttuuri työskentelee, osio on merkityksetön. Katsojaluvut? Tavoitettavuus on tärkeää, joten parempi mittari. Mutta liika kunnioitus täysiä saleja kohtaan tarkoittaisi taiteellisen riskinoton vähenemistä.

Kulttuuriperinteitä kunnioittaa kunta kuin kunta, mutta päättäjä joutuu yhä useammin olemaan taloudessa tiukka, jolloin leikkuri osuu arkoihinkin paikkoihin. Alemmalle tasolle on siksi mukava kiinnittää alipäättäjiä, jotka tukevat kunnanjohdon leikkaavaa linjaa. Näin saattaa esimerkiksi orkesterissa toimisto, joka on parhaimmillaan ollut soittajiston tärkeä ”sektio”, etääntyä työyhteisöstään edustamaan työnantajaa – kuin työntekijöitä vastaan. Voi myös käydä niin, että muusikoiden ohjelmatoimikunta ja jopa valtuuskunta kyseenalaistetaan, eikä niitten tärkeää ääntä enää kuunnella.

Kun taidelaitos lähtee oleellisen kustannuksella virtaviivaistamaan tulostaan, alkaa yhtiöittämisestä tuttujen metaforien jargon esiintyä ylä- ja alatason pomopuheissa enemmän ja enemmän. Yhtäkkiä palkitseminen tai sanktiot eivät olekaan enää missään tekemisissä taiteellisen työn kanssa.

Vaikka taiteen edessä kuuluu olla nöyrä, voiko taidetta tehdä kiltisti?

Taideyhteisössä on temperamentiltaan erilainen henkilöstö. Johdettavaksi.