”Halusimme äkkiä pois lavalta”

Tiedättehän, jos sanomme ”Wienin filharmonikot”, ajatuksemme nousevat tuonne kriitikolle tai maallikolle käsittämättömään taivaaseen. Kultainen salikoristelu, kultainen sointi, kultainen traditio. Hieman hys hys menneisyys, ja… viimein myös vakituisia naispuolisia soittajia vanhoillisessa soittokunnassa.

Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin viulujen ja alttojen tutorina 2015 toiminut Peter Götzel, joka oli ensimmäisellä keikallaan filharmonikkojen ykkösviulussa vuonna 1959 vain yhdeksäntoista ikäisenä, luennoi opiskelijoillemme legendaarisesta orkesterista, jonka vakinainen soittaja hänestä myöhemmin tuli.

Peter Götzel oli tullut sellistikollegoineen Suomeen juuri, kun Sibelius-viulukilpailu huipentui. He kehuivat ylitsevuotavasti kuulemaansa, paneutumista ja henkeä molemmissa finaaliorkestereissa, HKO:ssa ja RSO:ssa. ”Ei meillä vaan Wienissä”, hätkähdyttivät herrat meitä!

Suuri koneisto toimii joskus osaten, mutta ei välttämättä aina kiihkeytyen. Yhteissoiton kulttuuri takaa tutussa ohjelmistossa hyvän lopputuloksen, selitti Götzel opiskelijoille.

Mutta luentopa kääntyi kommelluksista kertomiseksi. Miten hienoa oli kuulla kaikesta sellaisesta, joka on mennyt Wienissä pieleen! Osa liittyi Valtionoopperan töihin, jotka kuuluvat filharmonialle yhteisönä (sieltä tämä orkesteriperhe on lähtöisin).

Oli tarina Lentävän hollantilaisen esityksestä, jossa pääosan esittäjä jäi jumiin lavan takaosassa olleen kulissioven taakse. Oopperan johtaja, hra Holländer(!) tuli lavalle hymyillen pahoittelemaan, että 99 aiempaa kertaa ovi oli toiminut.

Tai teloituskohtaus Toscassa, jossa Cavaradossi pitäisi ampua, kuten luullaan, paukkupanoksilla, mutta poliisipäällikkö Scarpia onkin rakastavaiset pettänyt, ja luodit ovat oikeita. Mutta entäs kun teloituskomppania onkin unohtunut oopperan kahvilaan! Cavaradossi kohauttaa vain olkapäitään ja lähtee pois. Tosca tulee kertoakseen, että rakas, tie on selvä (libreton mukaan huomatakseen, että Cavaradossi onkin kuollut). Lavalla ei ole ketään. Tosca kohauttaa myös olkapäitään, kiipeää muurille ja hyppää. Peter kertoi yleisön ulvoneen naurusta, kuin Lepakko-operettia olisivat katsoneet.

Mutta oli myös matkustustarinaa. Filharmonikot saattavat kulkea kahtenakin kokoonpanona eri puolilla maailmaa yhtaikaa. (Ja kolmas porukka istuu montussa Wienissä.)

Vaskissa oli taannoin menossa sukupolvenvaihdos, eikä uusia soittajia arvokokoonpanoon noin vain löytynyt. Niinpä Espanjan kiertueella oli mukana lainapasunisti, ja kuuluisa nettiklippi Ravelin Bolerosta on sieltä. Pieleen menee suuri soolo.

”Emme muutenkaan kokeneet teosta repertoaariimme kuulumattomana kovin tutuksi, ja olimme heti alussa sekaisin”, sanoi Peter nauraen, ”halusimme vain äkkiä pois lavalta, jostain takaovista!”

Laatua ja inhimillisyyttä kommelluksineen, sitähän ammatillinen elämämme on. Ja muistot muuttuvat tarinoiksi!